Kokemuksia opettajankoulutuksesta

Kokosimme viime vuonna tarinoita Tampereen ammattikorkeakoulun ammatillisessa opettajankoulutuksessa TAOKissa tai sen edeltäjissä Kurun normaalimetsäoppilaitoksessa ja Tampereen teknillisessä oppilaitoksessa sijainneessa Teknillisten oppilaitosten opettajankoulutuskeskuksessa TOPKOssa opettajan-, erityisopettajan- tai opinto-ohjaajankoulutuksen suorittaneilta. Tavoitteena oli saada itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi 100 tarinaa. Sataan emme päässeet, vaan saimme 40 mielenkiintoista tarinaa, jotka on julkaistu tässä blogissa aikaisemmin.

Suurin osa tarinoista on opettajankoulutuksen suorittaneilta. Kaksi kirjoittajaa on suorittanut opinto-ohjaajankoulutuksen ja kaksi TAOKissa sekä opettajan- että erityisopettajankoulutuksen. Koulutusmuistoja on 40 vuodelta: vanhimmat vuodelta 1977 ja uusimmat vuodelta 2017.

Useimmat kirjoittajat (22) olivat opiskelleet TAOKissa tai TAOKKissa^*), 13 oli opiskellut TOPKOssa ja 6 Kurussa. Joukossa on yksi, joka suoritti teknillisten oppilaitosten opettajankoulutuksen TOPKOssa ja täydensi sen ammatilliseksi opettajankoulutukseksi TAOKKissa.

Suurin osa kirjoittajista oli toiminut opettajana koulutuksessa ollessaan ja toimi edelleenkin. Heistä 9 ei toiminut opettajana opiskelunsa aikana. Kirjoitushetkellä 3 oli eläkkeellä ja 10 muissa tehtävissä kuin opettajana. Näistä opettajana toimimattomista lähes kaikki olivat koulutuksen kehittämis- ja hallintotehtävissä, lähellä opettajuutta siis edelleen. Ohjaavana opettajana oli uransa aikana toiminut 16 kirjoittajaa.

Kaikki kirjoittajat muistelevat koulutustaan ja sen antia lämmöllä ja kokevat saaneensa siitä tarpeellista oppia opettajuutensa kehittämiseen. Selvää tietysti on, että koulutuksensa jotenkin negatiivisena kokeneet eivät vastaa tällaisiin kirjoituspyyntöihin. En pyrikään tässä edustavaan selvitykseen, vaan kokoan joitakin tarinoista nousevia asioita.

Miksi opettajankoulutukseen?

Opettajankoulutukseen oli hakeuduttu lähinnä kahdentyyppisistä syistä: Osa halusi kehittyä opettajana ja saada uutta osaamista opettamiseensa, osalle se oli pakollinen suoritus tai haave vakinaisesta paikasta. Nämä eivät tietysti ole toisiaan pois sulkevia motiiveja. Uteliaisuuskin saattoi olla taustalla.

• Halusin toki kehittyä opettajana, mutta rehellisesti myös pedagoginen pätevyys ja sen kautta saavutettava vakituinen työpaikka kiinnosti.
• Opettajankoulutuksen tarve korostui päivittäisessä opetustyössä, kun asiaosaaminen ei aina riittänyt antamaan tyytyväisyyttä oman työn onnistumiseen.
• Opetusmaailma oli minulle aivan uutta ja pedagoginen koulutus tuli todella tarpeeseen.
• Käsittääkseni olen ensimmäistä tekun opettajasukupolvea, vuonna 1988 aloittanut, jolle pedagogiset opinnot tulivat pakolliseksi virkavelvollisuudeksi.
• Kun kuulin, että Tampereen teknillisessä oppilaitoksessa järjestettiin pedagogisia kursseja kesäisin, päätin katsoa, mitä uutta sellaisella kurssilla oppisin.

Opettajankoulutuksen anti

Opettajankoulutuksesta koettiin saadun monenlaisia asioita: työkaluja opettamiseen, itseluottamusta, varmuutta toimia opettajana, monialaisia verkostoja, uusia näkökulmia sekä kehittyviä arvoja.

• Opin luottamaan itseeni, mielipiteisiini, näkökantoihini ja muiden näkökantojen arvostamiseen, vaikka ne olisivatkin erilaisia kuin omani.
• Opinnoissa pidin erityisesti lähipäivistä, pienryhmätyöskentelystä eri alojen ammattilaisten kanssa sekä yhteistyöstä ohjaavan opettajan kanssa. Oli hienoa päästä seuraamaan eri alojen opetusta sekä kyselemään ja pohtimaan asioita, joita opettajan arjessa ei välttämättä ehdi tai rohkene ottaa puheeksi.
• Opinnot antoivat uusia näkökulmia oppimiseen ja oivaltamiseen. Ja sitähän opetus ja oppiminen parhaimmillaan on! Että näet välillä asioita muustakin kuin omasta näkökulmastasi.
• Tärkein oppi minulle oli, että ole itsellesi armollinen. Aloittavalla opettajalla riittää työtehtäviä ja pitää muistaa, että kuormitus säilyy kohtuullisena. Itse opettajuuteen kasvaminen oli usean vuoden projekti.
• Käsite opetuksen käyttöteoria oli itselleni löytö, jota olen soveltanut kuluneiden opettajavuosien aikana. Aikojen saatossa se on kiteytynyt lyhyeen muotoon: Parhaimmillaan opettaja ei ole oppimisen este.
• Opekoulutus kolahti minuun kerralla. Kasvatustiedekin, joka aprona aineopintojen yhteydessä oli tuntunut aivan höpöhöpöltä, yhtäkkiä kävi järkeen. Kaikki, mitä opin liittyi suoraan omaan työhöni.
• Pelkän teknisen ajattelun rinnalle sain vähän pehmeämpiäkin arvoja, miten opetusta olisi hyvä toteuttaa.

Myös opetuksen tukihenkilöt kokevat saaneensa hyötyä opettajaopinnoista:

• Opettajankoulutus onkin ollut ehdoton voimavara koulutuksia suunnitellessa, sillä olen saanut varmuutta omaan työhöni nimenomaan opettajankoulutuksen kautta. Lisäksi uskon, että myös opetuksen tukihenkilöstön, kuten verkkopalveluiden kehittäjien ja ylläpitäjien, on hyödyllistä ymmärtää pedagogiikkaa ja opettajan työtä.
• Opettajankoulutuksesta ja opettajuudesta on ollut suuri hyöty myös nykyisissä esimiestehtävissä.

Koulutuksesta oli selvästi saatu varsinaisen ”virallisen opin” lisäksi myös sosiaalisia kontakteja sekä vapaa-ajan iloja. Aikaisemmin vapaa-ajan merkitys korostui, kun lähijaksot olivat nykyistä pitempiä, mutta eivät vapaa-ajan puuhat nykyisinkään merkityksettömiä ole.

• Meillä oli hauskaa koko opiskelun ajan viiden hengen ryhmässä, joka osin kokoontuu edelleen syksyiseen sienimetsään – miettimään mitä jatkossa, mitä ollaan vuoden mittaan tehty ja muutoinkin vain hauska pitämään.
• Ryhmämme oli luvalla sanoen rönsyilevä ja toimelias myös vapaa-aikana.
• Muodostettiin Huvitoimikunta lähijaksojen iloksi. Tarkoituksena oli järjestää jokaiselle illalle jotakin toimintaa koko porukalle. Siihen aikaan lähijaksot kestivät viikon tai pari – ei päivän tai pari kuten nykyään. Joka ilta siis ainakin Huvitoimikunnalla oli hauskaa tekemistä.
• Muistan, kuinka Tampere oli kaunis ja siisti kaupunki. Luonto oli kauneimmillaan kesällä. Opettajalle oli kuin lomaa tulla valmiiseen pöytään. Asuimme hotellissa, päiviä TOPKOssa jaksottivat kahvitauot ja lounastauot, jolloin oli tilaisuus keskustella kollegojen kanssa.

Mikä palkitsee opettajan työssä?

Opettajan työssä koetaan palkitsevana mm. opiskelijoiden oppimisen havaitseminen, saatu positiivinen palaute, vaikutusmahdollisuudet, mahdollisuus omaan oppimiseen ja nuorten kanssa työskentely.

• Ammatillinen opettaja rakentaa yhteiskuntaa yhdessä opiskelijoiden ja työelämän kanssa.
• Opettajan työssä palkitsevinta mielestäni on se hetki, kun näkee oivalluksen syttyvän oppilaan silmissä.
• Opettajan työ on antanut mahdollisuuden toimia nuorten ja yleensä aktiivisten ja tiedonjanoisten ihmisten parissa. Se on pakottanut jatkuvaan itsensä tarkkailuun ja kehittämiseen.
• Parasta opon työssä on saada olla näköalapaikalla. Toisaalta pääsee tutustumaan opiskelijoiden arkeen iloineen ja suruineen, toisaalta pääsee näkemään ja vaikuttamaan taustalla tapahtuvaan päätöksentekoon.
• Mutta se tunne, kun kaiken epävarmuuden, ponnistelun, stressin ja työn jälkeen yksikin opiskelija kiittää opetuksesta ja oppimisesta! Se tunne on kaiken vaivan arvoinen.
• Opettajan työssä palkitsevaa on sen monipuolisuus ja substanssiosaamisen laaja-alainen ja jatkuva kehittäminen.
• Palkitsevaa työssäni on kuulla huikeita uratarinoita, joissa opiskelijamme ovat sijoittuneet todella vaativiin ja haasteellisiin esimies- ja asiantuntijatöihin.
• Itse opettajan työssä taas voimaa antoi työskentely nuorten ihmisten parissa. Tuntui siltä, että itsekin pysyi sillä tavalla nuorempana.

Opettajan identiteetti

Yksi mielenkiintoinen piirre ammatillisen opettajuuden kehittymisessä on opettajan identiteetin omaksuminen tai hyväksyminen. Aloittelevalla opettajalla on usein vahvana tutkintokoulutuksen ja työkokemuksen mukainen ammatti-identiteetti, ja opettajan identiteetin liittäminen siihen saattaa viedä aikaa.

Yksi vastaaja kertoi vielä opettajankoulutusta aloittaessaan sanoneensa, ettei ole opettaja, vaan insinööri. Toinen kirjoittaja kertoi näin: ”Aiemmin aina esittelin itseni uudelle opetusryhmälle opettavana asiantuntijana. Tunsin olevani pedagogisesti epävarma, mutta asiantuntemukseni työhöni liittyvissä asioissa antoi itseluottamusta. Tänä syksynä olen ajatellut, että alan olla jo asiantunteva opettaja! Mahtava tunne!”


^*) TAMKin opettajankoulutusyksiköstä käytettiin aikaisemmin lyhennettä TAOKK (ammatillinen opettajakorkeakoulu), nykyisin TAOK (ammatillinen opettajankoulutus).

TOPKOsta TAOKiin

Eeva Manni
Ammatillinen opettajankoulutus Kurussa 1994

Opiskelin aikoinaan yhteiskuntatieteitä aikuiskasvatus pääaineenani. Tuolloin arvelin olevani isona kansalaisopiston rehtori. Siksi suoritin 1980-luvulla kansalais- ja kansanopiston opettaja- ja rehtoriharjoittelut. Rehtoria minusta ei tullut, vaan päädyin ammattikoulun ja yliopiston kautta Tampereen tekussa sijainneeseen Teknillisten oppilaitosten opettajankoulutuskeskukseen (TOPKO) suunnittelijaksi. Tällä tiellä olen edelleen, joskin työnantaja on muuttunut tekusta ammattikorkeakouluksi ja työkenttä tekujen opettajankoulutuksesta ammatilliseksi opettajankoulutukseksi.

Työpaikan vaihtuminen sisäänlämpiävästä kasvatustieteiden tiedekunnasta sisäänlämpiävään tekuun oli tosi opettavainen kokemus. Opin kantapään kautta, miten erilaiset koulutus- ja työurat muokkaavat ihmisten ajattelua ja toimintaa. Eikä kysymys ole mistään parempi-huonompi-asetelmasta, vaan vain erilaisesta tavasta tarkkailla maailmaa.

Opettajankoulutukseni olen suorittanut palasina. Tampereen yliopisto järjesti 1990-luvun alkupuolella vapaan sivistystyön opettajaharjoittelut suorittaneille täydennyskoulutuksen, jonka muodollisena lopputuloksena oli 35 opintoviikon laajuiset opettajan pedagogiset opinnot ja niiden antama kelpoisuus sekäyleissivistävään että  ammatilliseen koulutukseen.

Ammatillinen opettajankoulutus oli tuolloin vielä laajuudeltaan 40 ov. Olen nähtävästi ahne, kun halusin suorittaa vielä tuon puuttuvan 5 ov, vaikka se ei mitään muodollista kelpoisuutta enää lisännytkään. En halunnut opiskella sitä omassa organisaatiossa TOPKOssa , vaan hakeuduin suorittamaan sen Kurun normaalimetsäoppilaitokseen, jonka kanssa teimme paljon yhteistyötä. Pian tuon jälkeen meidät sitten yhdistettiinkin, kun TAMK perustettiin. Kurun normaalimetsäoppilaitoksen opettajankoulutusosastosta ja Teknillisten oppilaitosten opettajankoulutuskeskuksesta tuli Tampereen ammatillinen opettajakorkeakoulu.

Opettajankoulutus on opettajankouluttajalle oikeastaan lähes välttämätön pohja. Opettajille se on muodollisestikin pakollinen, mutta meille suunnittelijoille muuten tarpeellinen. Opettajankoulutus ja opetuskokemus auttaa kummasti ymmärtämään opiskelijoitamme ja heidän opiskeluaan. Ja olisikohan vähän kysymys myös katu-uskottavuudesta?

Kutsumusopettaja

Esko Heiniemi
Teknillisten oppilaitosten opettajankoulutus TOPKOssa 1987
Ammatillinen opettajankoulutus TAOKKissa 1997

Olen kutsumusopettaja, joka on kutsuttu tehtäväänsä puhelimitse. Näin olen usein elämänkaartani ja uraani kuvannut. Olin vuonna 1967 hyvässä vauhdissa luomassa sotilasinsinöörin uraa pääesikunnan viestiosastolla. Eräänä kauniina kevättalven päivänä minulle soitti kotimaakuntani ammattikoulun rehtori. Hän ilmoitti kuulleensa, että olen opiskellut pääaineena radiotekniikkaa Polilla. Kokkolan ammattikouluun oli hiljattain perustettu radio- ja televisiotekniikan opintosuunta. Siellä tarvittaisiin teorian opettajaa. Asiansa tehostamiseksi hän kertoi, että hänen tietääkseen opettajan palkka on vähintään kaksinkertainen sotilasinsinööriin palkkaan verrattuna ja että niillä tuloilla voisi ryhtyä lyhentämään opintolainaa. Siinä se kutsumus.

En vierastanut opetustyötä, sillä olin toiminut korkeakoulussa assistenttina ja vetänyt useita puolustuslaitoksen sisäisiä kursseja. Niinpä päädyin ensimmäisen kerran päätoimiseksi opettajaksi ja toimin tehtävässä kolme vuotta. Siihen aikaan tarvittiin opettajankoulutukseen pääsemiseksi muistaakseni parin vuoden työkokemus valmistumisen jälkeen. Oli siis lähdettävä oikeisiin töihin.

Hakeuduin Oy Srömberg Ab:lle elektroniikan suunnittelutehtäviin, eikä sekään hullummalta tuntunut, joten jatkoin siellä neljä vuotta. Iltatöinä pidin tuntumaa opettamiseen Vaasan teknillisellä oppilaitoksella. Tekun opettajaksi siirtyminen väikkyi tulevaisuudessa eräänä, mutta ei ainoana mahdollisuutena. Jouduin taas kutsumuksen äärelle. Vaasaan tuli ekskursiolle opiskelijoita minulle ennestään tuntemattomasta Raahen tietokonealan oppilaitoksesta. Joukossa oli muutama entinen oppilas Kokkolan ammattikoulusta. He piirittivät minut ja vaativat hakeutumaan välittömästi Raahessa avoinna olevaan opettajan virkaan. Otin vaatimuksen lähinnä kohteliaisuutena. En saanut oppilaitokseen minkäänlaista yhteyttä mutta lähetin kuitenkin hakemukseni, kun paperit sattuivat olemaan valmiina. Niinpä aloitin syksyllä 1974 elektroniikan yliopettajan viran hoitamisen Raahessa.

Opettajankoulutuksen tarve korostui päivittäisessä opetustyössä, kun asiaosaaminen ei aina riittänyt antamaan tyytyväisyyttä oman työn onnistumiseen. Hakeuduin 1977 opetushallituksen Tampereella järjestämälle pedagogiselle kurssille. Keväällä -83 täydensin opintoja pedagogisella jatkokoulutuskurssilla ja samana syksynä suoritin aikuiskasvatuksen approbaturin Kanta-Hämeen kesäyliopistossa. Kevättalvella -86 koitti sitten kolmannen kutsumuksen aika. Kari Karvonen soitti Tampereelta ja kertoi tekujen opettajakoulutuksen uusista tuulista pyytäen minua mukaan kehitystyöhön sivutoimisen ohjaavan opettajan roolissa.

Vuoteen -89 mennessä suoritin ammattikasvatushallituksen ohjaavalta opettajalta edellyttämän koulutuksen ja täydensin sen myöhemmin vuoden -96 lain edellyttämäksi tutkinnoksi. Tämän opiskeluprosessin aikana jatkoin päätoimista elektroniikan, radiotekniikan ja myöhemmin neuroverkkopohjaisen tekoälytekniikan opetusta tuleville insinööreille Raahen tietokonealan oppilaitoksessa, Oulun seudun ammattikorkeakoulussa ja Oulun yliopistossa. Valmistuvat insinöörit löysivät työpaikkansa pääasiassa Nokian ja sen alihankkijoiden palveluksessa.

Opettajan työ on antanut mahdollisuuden toimia nuorten ja yleensä aktiivisten ja tiedonjanoisten ihmisten parissa. Se on pakottanut jatkuvaan itsensä tarkkailuun ja kehittämiseen. Oma opetusalueeni on lisäksi vaatinut jatkuvaa ja monipuolista tutkimuksen ja teknillisten toteutusten kehityksen seurantaa. Toiminta opettajankoulutuksessa on tuonut kovaan tekniikkaan inhimillisen näkökulman ja opettanut ottamaan opiskelijat huomioon itsenäisesti ja joskus haastavastikin ajattelevina ihmisinä. Ennen kaikkea opettajankoulutus ja ohjaavien opettajien piiri on antanut laajan ystäväjoukon, jota näin eläköityneenä usein kaivaten muistelen.

Nykyään me eläkeläispariskuntana elämme lastenlasten ja golfin ehdoilla. Molemmat pitävät mielen virkeänä ja tarjoavat sekä liikunnallisia että mentaalisia haasteita.

Esko Heiniemi

Koneautomaatio-opetuksen uranuurtaja

Olavi Kopponen

Teknillisten oppilaitosten opettajankoulutus TOPKOssa 1988

Aloitin Tampereen teknillisessä oppilaitoksessa koneautomaation yliopettajana 1987. Hakuprosessiin liittyvän näytetunnin pidin kesällä ja työsuhde alkoi 1.8. Ensimmäinen kosketus tekuun oli, kun tulin pedagogiselle kurssille elokuun alussa. Muistan vieläkin, että ensimmäinen tapaamani henkilö oli Eeva Manni.

Tulin yritysmaailmasta, olin työskennellyt Neste Oy:ssä automaatioinsinöörinä ja asiantuntijana. Opetusmaailma oli minulle aivan uutta ja pedagoginen koulutus tuli todella tarpeeseen. Pedagoginen koulutus kyllä antoi ohjeita, miten jokaiselle tunnille tulisi olla tuntisuunnitelma. Se oli hieman ristiriidassa sen asian kanssa, että ei ollut vielä valmiina koneautomaation opetussuunnitelmaa. Koneautomaatio lähti käyntiin niihin aikoihin Suomen tekuissa ja opetussuunnitelmatyö käynnisteltiin samaan aikaan, kun opetus käynnistettiin kokeiluluonteisesti. Oli siis haastavaa ja kiinnostavaa päästä heti mukaan prosessiin, jossa luotiin jotakin uutta. Pedagoginen koulutus, jota pääsin samaan aikaan suorittamaan, antoi eväitä opettajuuteen. Tärkein oppi minulle oli, että ole itsellesi armollinen. Aloittavalla opettajalla riittää työtehtäviä ja pitää muistaa, että kuormitus säilyy kohtuullisena. Itse opettajuuteen kasvaminen oli usean vuoden projekti.

Siihen aikaan luokissa ei ollut tietokoneita. Oli joitakin tietokoneluokkia, mutta opetusmateriaalia ei juurikaan jaettu sähköisessä muodossa, koska sitä ei yksinkertaisesti ollut jaettavana. Sain entiseltä työnantajaltani entisen tietokoneeni sijoitettavaksi omaan kotiluokkaani. Sijoitin sen tietenkin luokkaan opiskelijapulpetille ja sovimme, että kukin opiskelija toimii vuorollaan kirjurina. Opiskelija kirjoitti silloisella TEKO-tekstinkäsittelyohjelmalla tunnin aikana muistiinpanot, jotka sitten jaettiin opiskelijoille. Opiskelijoilla oli siis jo omia tietokoneita, vaikka niitä ei luokissa ollutkaan. Informaation jakotapa oli tietenkin sen aikainen lerppulevy. Kohta alkoi tulla korppulevyjä. Opiskelijat kävivät keskustelua, kumpaa välinettä käytetään tiedostojen jakamiseen, lerppua vai korppua. Koneissa kun yleensä oli vain toinen asema. Eräs opiskelija totesi, että kyllä jokaisella miehellä löytyy lerppu- ja korppuasema. Joskus se vaan on korppu, yleensä lerppu.

Harjoitustehtäviä alkoi kertyä tiedostoiksi, jotka kasvoivat tehtävämäärän lisääntyessä. Uudet koetehtävät lisäsin aina mukaan harjoitusmonisteeseen. Kerran kiireessä koetta laatiessani kokeeseen tuli kaksi kertaa sama tehtävä, eri tehtävänumerolla. Opiskelijat eivät tietenkään maininneet kokeen aikana asiasta mitään. Niinpä tehtävä arvioitiin kahteen kertaan.

Monistamo monisti opiskelijoille tulevat opetusmonisteet. Sprii-monistuskoneiden aikana oli sanonta, että jos opettajahississä tuoksuu pirtu, niin silloin on tuoretta tietoa.

Monistushuoneessa oli muutama tietokone opettajien käyttöön. Kerran sinne oli ilmestynyt uusi tietokone, ja kiireessä välitunnilla minun oli tarkoitus tulostaa muutama tiedosto. Koneessa oli levykeasema, mutta se oli asennettu sellaisella tavalla, että levyaukon yläpuolella oli korpun mentävä aukko. Niinpä työnsin korpun sinne. Liisa Rikala toimi siihen aikaan tietokoneista vastaavana opettajana ja hän totesi, että eipä kukaan vielä ole aikaisemmin onnistunut tekemään tällaista. No saatiinhan se korppu ulos, kun koneen levyasema irrotettiin. Sähkölaboratorioissa olenkin tuonut opiskelijoille esille tuotesuunnittelun psykologian, eli reikä viestii käyttäjälle, että sinne laitetaan jotakin. Meiltä löytyy oikean ja vasemman käden saksia ja niiden reikiin laitetaan tietenkin sormet. Mutta virtamuuntajassa olevaan aukkoon ei tule laittaa sormia, vaan se on johdinta tai kaapelia varten.

Opetustehtävissä opettajan tulee uudistaa jatkuvasti omaa opetustaan. Luopuminen on usein opettajalle vaikeaa. Kun sain kerrytettyä enemmän opetusmateriaalia tiedostoina, niin oli aika uudistua. Se onnistuikin tosi hyvin. Tiedostojen tallennuspaikat eivät olleet kovin luotettavia. Kotikoneella säilytin runsaasti opetusmateriaalia. Kerran ekaluokkalainen poikani päätti formatoida tietokoneen C-aseman. Hänen mielestään se oli ratkaisu joihinkin ongelmiin. No minun kohdalla se merkitsi tallennetun opetusmateriaalin häviämistä. Hetken järkytyksen jälkeen totesin, että kerrankin tulee uudistettua opetusmateriaali.

Kyllä opetussuunnitelmaakin uudistettiin. Vuosittain saatettiin tehdä ainakin pieniä muutoksia. Konetekniikan opetussuunnitelmassa muutettiin yhtenä vuonna erään tietotekniikan kurssin sisältöä, ja kurssille annettiin samalla uusi nimi. Aikaisempi kurssi jäi kuitenkin jostakin syystä myös mukaan suunnittelupohjiin. Tämän tuloksena lukujärjestykseen tuli aikaisempi tietotekniikan kurssi ja uudempi tietotekniikan kurssi hieman eri nimellä. Näille kursseille satuttiin nimeämään eri opettaja. Tämän tuloksena molemmat kurssit ehtivät mennä 6 viikon ajan ennen kuin opiskelijat huomasivat, että heillä on kaksi samanlaista kurssia, kursseilla on eri nimi ja eri opettajat. No asiahan korjattiin ja opiskelijoiden eduksi.

Tekniikka menee vauhdilla eteenpäin. Ihminen ei kuitenkaan juurikaan muutu. Pedagogiset keinot tämän päivän oppimisessa ovat erilaisia. Kuitenkaan mikään pedagogiikka ei korvaa sitä, että oppijan tulee tehdä työtä oppimisen eteen. Uudet kehittyneet oppimisympäristöt siirtävät vastuuta oppijalle. Tulevaisuudessa opettajien tulee tukea opiskelijoita entistä enemmän oppimaan oppimisessa.

Olavi Kopponen