Neljännesvuosisata ammatillisen koulutusjärjestelmän muutoksessa

Ismo Trast
Ammatillinen opettajankoulutus TOPKOssa 1995

Työskentelen Porissa Satakunnan ammattikorkeakoulussa opettajana. Nykyinen toimeni on tietotekniikan lehtori. Aikaisempaan Porin teknilliseen oppilaitokseen tulin tuntiopettajaksi vuodeksi 1991. Myöhemmin näistä erillisistä oppilaitoksista muodostui ammattikorkeakoulujärjestelmä. Eli käytännössä olen nyt ollut samassa työpaikassa 26 vuotta – yli neljännesvuosisadan.

Vuosikymmenen vaihteessa, 1990 tienoilla, Suomessa vallitsi ennätysmäinen lama, joka koetteli erityisesti vanhoja teollisuuspaikkakuntia, joihin Porikin kuului. PTOL:ssa oli juuri muutamaa vuotta aiemmin käynnistynyt tietotekniikan insinöörikoulutus (I-220 linja), jonka opettajaksi tulin Oulusta. Hoitaessani muuttoon liittyviä asioita Porissa ja kertoessani tulleeni töihin tänne, vastaus oli yleensä: ”Ei ole totta, ei Porissa mitään työpaikkoja ole!”.

Muutama vuosi tämän jälkeen, 1994-95, suoritin sen aikaisessa TOPKOssa (Teknillisten oppilaitosten opettajankoulutuskeskuksessa) opettajankoulutuksen. Koulutus oli laajuudeltaan 40 ov eli 5 ov yli lain vaatiman minimin. Tuohon aikaan vanha ja aika tavalla sisään päin lämpiävä teknillisten alojen koulutus oli muuttumassa ainakin opettajankoulutuksen osalta monialaiseksi.

Opettajankoulutuskurssi, johon osallistuin, oli toteutettu yhdessä Kurun normaalimetsäoppilaitoksen kanssa. Sitä, olivatkohan opettajankoulutuslaitokset jo yhdistyneet, en muista (eivät olleet vielä, toim. huom.). Joka tapauksessa selkeästi erilaiset opetus- ja oppimiskulttuurit näkyivät selvästi.

Opettajankoulutukseni kanssa samoihin aikoihin käynnistyi ammattikorkeakoulu-uudistus. Ammattikorkeakoulu-uudistuksen perimmäisistä tavoitteista en tarkalleen tiedä. Ehkä tarkoituksena oli yhdistää ja kehittää vanhaa, tietyllä tapaa sirpaleista oppilaitosjärjestelmää. Varmaan säästöt kummittelivat jo silloin yhtenä lausumattomana tavoitteena. Joka tapauksesta tästä uudistuksesta käynnistyi ammatillista koulutusta toista vuosikymmentä ravistellut prosessi, jonka laajuutta ja kestoa ei kukaan osannut kuvitellakaan.

Tuohon aikaan itsellänikin ollut käsitys järjestelmän sirpaleisuudesta oli tietyllä tavalla näköharha. Itse asiassa ammatillinen keskiaste ja korkea-aste muodostivat hyvinkin laajoja kokonaisuuksia. Nykyinen järjestelmä pyrkii muodostamaan valtakunnallisesti suuria kokonaisuuksia maantieteellisesti yhtenäisellä alueella (horisontaalisesti). Tällöin yksiköt ovat sisäisesti hajanaisia muodostuen monialaisiksi. Lähtökohta oli maantieteellisesti hajanainen järjestelmä, jossa saman alan oppilaitokset muodostivat sisäisesti yhdenmukaisen kokonaisuuden (vertikaalinen rakenne). Esimerkiksi kaikki teknilliset oppilaitokset toimivat valtakunnassa samalla opetussuunnitelmalla, samalla hallintorakenteella ja seurasivat samaa virkaehtosopimusta. Sosiaali- ja terveysalan oppilaitokset sekä kauppaoppilaitokset toimivat vastaavalla periaatteella.

Opettajankoulutus antoi minulle ajatuksen monialaisuudesta. Metsäalan tapa hahmottaa hyvä opetus poikkesi huomattavasti tekniikasta. Oli kiistämätön lisäarvo huomata lisäksi myös erilaisten tapojen toimivan, ja ylipäätään ymmärtää, että on erilaisia koulutus- ja kasvatuskulttuureja.

Vuosikymmenen loppupuoli ja vuosituhannen vaihde olivat erityisesti opetusalallani tietotekniikassa valtavan kasvun aikaa. Meillä vasta muodostuneessa ammattikorkeakoulussa 30 aloituspaikan tietotekniikan koulutus kasvoi moninkertaiseksi. Parhaimmillaan SAMKissa otettiin sisään Rauman yksikössä 60 opiskelijaa ja Porissa 137 opiskelijaa. Vuosisisäänotto yhteen koulutusohjelmaan oli kasvanut pienessä ajassa yli kuusinkertaiseksi. Tämä tarkoitti kasvavaa opettajatarvetta ja suuria ylituntimääriä olemassa oleville opettajille.

Uusien opettajien opetusharjoittelun ohjaamista varten tarvittiin lisää ohjaavia opettajia. Kävinkin TOPKOa seuranneessa TAOKKissa ohjaavan opettajan koulutuksen vuonna 2001. Monialaisessa ammatillisessa opettajakorkeakoulussa ohjaustehtäviä tuli hyvinkin eri aloilta. Itse olen ohjannut opetusharjoittelua tekniikan koulutusalan lisäksi esimerkiksi taidekoulussa ja liiketalouden yksiköissä. Koulutusasteissa olen saanut ohjata opettajia peruskouluissa, ammatillisissa oppilaitoksissa, aikuiskoulutuskeskuksissa, ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa. Omaan opetukseeni tämä on tietenkin tuonut näkemyksen siitä, millaisesta oppimis- ja opetusmaailmasta omat opiskelijani tulevat. Lisäksi olen toivottavasti kyennyt välittämään tietoa, minkälaiseen kulttuuriin opintojaan jatkavat opiskelijat siirtyvät. Tätä näkemystä ilman ohjaavan opettajan työtä olisi tuskin syntynyt.

Vuosikymmenen vaihteessa 2010 oman opetusalani kasvu alkoi taittua. Suuria aloituspaikkamääriä alkoi olla yhä vaikeampi täyttää, keskeyttämiset kasvoivat ja valmistuvien työllisyys alkoi heikentyä. Tämä johti tietenkin sisäänottojen pienentymiseen. Samoihin aikoihin kunnallisista ammattikorkeakouluista ruvettiin muodostamaan yhtiöitä. Yhtiöittämisvaiheessa opetusministeriö alkoi ajaa yhteisten kampusalueiden muodostamista. Ehkä vanhaa, vieläkin vahvasti elävää oppilaitosjakoa pyrittiin hävittämään?

Yhtiöittämisen yhteydessä jokaisessa ammattikorkeakoulussa käynnistyivät YT-neuvottelut. Toimintaa pyrittiin tehostamaan. Vanhasta oppilaitosten ajan 32 oppitunnista per opintoaikayksikkö (21 opetustuntia per opintopiste) oli tultu alaspäin niin, että osassa kouluista ja aineista oppitunteja oli enää alta 10 ja opettajan työtuntejakaan harvassa paikassa tuota 21:tä. Tämä tarkoitti tietenkin sitä, yhdellä opettajalla pienemmissä taloissa tuli opetettavaksi huomattava määrä oppiaineita. Harvassa paikassa samalla alalla oli useampaa opettajaa. Osaaminen ohentui ja leveni. Uusien opettajien tarve loppui ja selvästi on havaittavissa opettajakunnan ikääntyminen.

Tällä hetkellä pyritään muodostamaan yhä suurempia kokonaisuuksia, josta hyvänä esimerkkinä on Tampere3. Jossain muodossa tämän ympärillä toimivat pienemmät amk:t tulevat integroitumaan tähän jättiläiseen. Osaamisen vahventumisen kannalta tämä on ilman muuta hyväksi. Tosin jokaista koulutusalaa ei tulla toteuttamaan jatkossa jokaisessa kaupungissa.

Näin jälkeenpäin katsoen olisi voinut olla viisasta jatkaa alkuperäisellä vertikaalisella rakenteella ja muodostaa ns. sektoriammattikorkeakouluja. Voisiko tämä olla mahdollinen kokeilu tulevaisuudessa?

Ismo Trast

Tulevaisuuden osaamista kartoittamassa

Asenteiden kehittäminen, poikien ja miesten elinikäisen oppimisen polkujen vahvistaminen sekä yrittäjyyden edistäminen. Tässä lista muutamista kirjoittajalle tärkeimmistä ja mielenkiintoisimmista kehittämisteemoista, joita Osaavia ammattilaisia tulevaisuuden työtehtäviin -kutsuseminaarissa TAMKin Mediapoliksen kampuksella 6.10. käsiteltiin. Tilaisuudessa oli useita upeita puhujia, joiden yhteisenä teemana oli osaaminen tulevaisuudessa. Kutsuseminaari päättyi verkostokahveihin ja päivän teemaan liittyvien esittelypisteiden vierailuihin.

Näyttötutkinnoissa oppijan asenne on Sokoksen myyntipäällikkö Tuija Laaksosen mukaan ratkaisevassa roolissa valmistumisen jälkeisen työllistymisen kannalta, jolloin asenteiden kehittäminen on yksi koulutuksen tulevaisuuden haasteista. Työttömyyden lisääntyessä ja kilpailun kiristyessä jäljelle jäävistä työpaikoista asenteen merkitys uudelleen työllistymiselle tai itsensä työllistämiselle korostuu entisestään. Kansanedustaja Olli-Poika Parviainen korostikin yrittäjyyden edistämisen tarvetta, sillä nykyinen työelämä ei enää takaa koulutuksen jälkeistä pysyvää palkkatyötä, vaan yrittäjyyden erilaiset muodot tulevat lisääntymään. Tämä haastaa koulutusta panostamaan oppimisen valmiuksien saavuttamiseen ja elinikäisen oppimisen idean sisäistämiseen. Elinikäinen oppiminen on ollut teemana tuttu jo jonkin aikaa, mutta erityisesti pojat ja miehet tarvitsisivat tukea uusien oppimisen polkujen löytämiseen.

Keskustelut osaamisen kehittämisestä ja haasteista sekä erilaisista käynnissä olevista hankkeista jatkuivat verkostokahveilla ja esittelypisteillä. Kuvassa keskustelua oppisopimuksesta ja Opsorekry –työnantajapalvelusta Tredun esittelypisteellä.

XYZ-sukupolvi - Valoisan tulevaisuuden toivo!

Olen kertakaikkiaan väsynyt oleman kalkkis ja osaamaton uuden tekniikan suhteen. Haastan itseni elämäni eri tilanteissa tekemään kaikkeni oppiakseni hyödyntämään eteeni nousevat rajattomilta tuntuvat mahdollisuudet. Pirkko-Liisa Vesterisen luennossa "Uusi sukupolvi opiskelijoina" (TAMK 4.12.2012) kerrotaan eri sukupolviemme arvoista ja asioista. Tämän inspiraation pohjalta lähestyn tulevaisuutemme mahdollisuuksia!

Mahdollisuudet tuntuvat niin hurjilta, että kylmän sodan maailmassa eläneen on vaikea uskoa kaiken olevan todellista. Joskus usko ihmiseen on ollut käsinkosketeltavsti vaakalaudalla. Eikä ongelmia vieläkään ole ratkaistu.

Ilokseni olen saanut tutustua y-sukupolven (1980-1994) optimistisiin ja humaaneihin tavoitteisiin Telluksemme tulevaisuuden suhteen. Tunnen ylpeyttä, että tällaisia ihanteita vaalitaan meitä seuraavien sukupolvien sydämessä. Ihanteet ovat varmasti yhteisiä kaikille ajatteleville ihmisille - vapaus, luovuus, tasa-arvo, maapallomme rikkauksien tasapuolinen jakaminen, elämän mielekkääksi kokeminen henkilökohtaisten haasteiden toteuttamisen kautta! Tänä globaalina ihmisoikeudet tunnustavana aikana olemme lähempänä kuin koskaan ennen unelman toteutumista.

Samanaikaisesti kuitenkin omassa hyvinvointiyhteiskunnassamme, lintukodossamme syrjäytyneiden ja masentuneiden nuorten määrä kasvaa. Kaikki mahdollisuudet tuntuvat olevan käden ulottuvissa rohkealle tarttua. Estääkö pelko ja itseluottamuksen puute osaa nuorista haastamasta omaa elämäänsä.

Z-sukupolven (1995-) tulevaisuus on juuri nyt tekeillä. Kaikkia opettajia huolestuttaa rauhattomuus ja keskittymiskyvyn puute lapsissa. Tuntuu mahdolliselta, että tietokoneet peleineen ja internetin tuomine loputtomine mahdollisuuksineen aiheuttavat lyhytjännitteisyyttä ja hermostuneisuutta lapsissa.

Vielä kymmenisen vuotta sitten vanhemmat taistelivat rajoittaakseen lasten pelaamista ja tietokoneiden käyttöä. On varmasti tärkeää löytää lapsille vastapainoksi keskittymiskykyä ja pitkäjännitteisyyttä vaativia harrastuksia.

Myös sosiaalinen ja yhteisöllinen asioiden jakaminen tuntuu jääneen taka-alalle.

Elämän ja ihmisenä olemisen haasteet lienevät samat ajasta ja tieteen kehityksestä huolimatta. Löytää oma paikkansa ja roolinsa muiden keskellä eri elämäntilanteissa. Perustella ratkaisunsa itselleen ja kenties muillekin. Löytää merkitys asioille, jotka eivät suju suunnitelmien mukaan. Toleranssi epäonnistumisille - omille ja muiden.

Tai vaikeat ratkaisut puhaltaa peli poikki.

Antaa potkut... Suunnata kokonaan uusille urille... Uskoa löytävänsä oikeakin ratkaisu!

Millä lailla opettaja voi sijoittaa itsensä tähän vaativaan palapeliin? 

Uskon asiani arvoon ja kokoavaan voimaan. Viulunsoiton opettajana ja kapellimestarina voin edistää ja tukea lasten keskittymiskyvyn ja yhteisöllisyyden ja jakamisen kyvyn kehittämistä. Soittoharrastus on erinomainen tapa saada lapsi keskittymään sisäiseen maailmaansa. Samalla kun lapsi oppii hahmottamaan asioita kuuloaistinsa avulla, hän havainnoi Samalla myös fyysistä suoritustaan ja koordinaatiotaan. Instrumentin hallinta kehittää aivojen eri toimintoja monin tavoin. Myös älykkyysosamäärän on havaittu kasvavan viulunsoiton ansiosta. (Albert Einsteinille oli kehittynyt ylimääräinen poimu aivoihinsa. Hänen sanotaan soittaneen aina viulua kohdatessaan ylitsepääsemättömältä tuntuvan ongelman!)

Musiikin kokeminen ulottuu emootioiden ja alitajunnan alueille. Varsinkin yhteismusisoinnista saadut onnistumisen kokemukset ovat hyvin tervehdyttäviä. Usein jo lapsena solmitut soittokaverisuhteet jatkuvat tärkeinä ihmissuhteina läpi koko elämän - jopa ammattisuhteina muusikoiden kesken. Sellaisissa vuosikymmenet kestävissä suhteissa sanaton, intuitiivinen, alitajuinen (ja vaikka minkälainen) kommunikaatio saavuttaa uskomattomia mittoja!

Vaikka mahdollisuutemme lisääntyvät jatkuvasti räjähdysmäisesti ja vanhempien sukupolvien alkaa olla vaikea pysyä kehityksessä mukana, tulemme varmasti aina pysähtymään samojen ihmisenä olemisen peruskysymysten äärelle.

Missä on raja itseni ja lähimmäiseni välillä? Miten hallitsen ulkoapäin tulevien vaatimusten tulvan? Ajankäyttöämme ja sieluamme vaanitaan joka kulman takana. Inhimillinen hätä maailmanlaajuisesti on lamaannuttava.

Kuinka jaksan ymmärtää miljardien ihmisten yhteisen hyvän? Mikä on oma roolini kaiken keskellä? Rauha keskittyä omaan opiskeluun ja työntekoon vaatii aina raivausta ja suurta satsausta sekä oman hyvän asettamista etusijalle. Se on tehtävä, jotta voi olla hyödyllinen ympäristölleen.

Miten pystyn suojelemaan omaa perhettäni? Onko oma maani tärkeämpi vai koko maapallo? Uskon, että etenemme pienemmästä suurempaan. Ensin pidän huolta omasta hyvinvoinnistani. Mitä vakaammalla pohjalla se on, sitä paremmin voi perheeni, oppilaani, ystäväni ja koko Suomen kansa - ja lopulta varmasti myös maailmankaikkeus!

Voinko luottaa kanssaihmisiini? Luotanko itseeni? Itseluottamuksen rakentaminen lienee suurin haaste. En varmaankaan pysty luottamaan muihin enempää kuin luotan itseeni!

Teksti: Jaana Haanterä

Työelämän tarpeet muuttuvat liian nopeasti - Kohti työelämälähtöisempää koulutusta?

Tämän päivän koulutusmaailmaa ajatellen työelämän tarpeet muuttuvat aivan liian nopeasti. Koulujen opetussuunnitelmat laaditaan useiksi vuosiksi ja niiden laadukkaaseen ja perinpohjaiseen suunnitteluunkin menee jokunen vuosi varsinkin, jos prosessin aikana tehdään työelämän edustajille suunnattu, laadukas tarvekartoitus. Tilanne on käytännössä se, että koulujen opetussuunnitelmia laativien henkilöiden pitäisi osata katsoa kristallipalloon uutta opetussuunnitelmaa luodessaan ja osata ennustaa minkälaisia tietoja ja taitoja työelämässä tullaan tarvitsemaan yli kymmenen vuoden päästä.

Esimerkiksi ammattikorkeakoulussa useimmissa koulutusohjelmissa opiskeluaika on 3,5 - 4 vuotta, mikäli opiskelijan opinnot toteutuisivat ennalta suunnitellun aikataulun mukaisesti. Käytännössä kuitenkin suurella osalla opiskelijoista on tarvetta vähintään vuoden mittaiselle lisäajalle. Eli käytännössä suuri osa opiskelijoista valmistuu ammattikorkeakoulusta noin viidessä vuodessa. Jos opetussuunnitelman laatiminen ja suunnitteleminen kestää kaksi vuotta, ensimmäiset opiskelijat tulevat valmistumaan vasta noin seitsemän vuoden päästä suunnitteluprosessin aloittamisesta. Nykypäivän maailmassa kuitenkin työelämän tarpeet ovat joillakin aloilla ehtineet muuttua täysin seitsemän vuoden aikana. Kuitenkin opetussuunnitelmat laaditaan useammaksi vuodeksi. Jos opetussuunnitelmaa käytetään koulussa esimerkiksi viisi vuotta, käytännössä pitäisi osata ennustaa jopa 12 vuoden päähän. Tällöin joillakin aloilla suurempi muutos on tapahtunut jo parikin kertaa.

Esimerkiksi ohjelmistomaailmassa ohjelmointikielet vaihtuvat tiuhaan. Ensin käytettiin paljon C ja C++, joista nopeasti siirryttiin 2000-luvun alussa Javakieleen. Joitakin vuosia myöhemmin siirryttiin taas takaisin C maailmaan kun Microsoft alkoi panostamaan C# -kielen kehitykseen ja otti sen käyttöön omissa sovellustyökaluissaan. Tällä hetkellä puhutaan paljon mobiilikehityksestä ja ollaankin taas liukumassa takaisin Java-ohjelmointiin Android-maailman myötä.

Nyt tämä työelämän nopea muutos on ajanut koulut siihen, että opetussuunnitelman laaditaan niin ympäripyöreästi ja geneerisesti siten, ettei niillä juurikaan enää ole mitään merkitystä. Opintojaksokuvaukset ovat toteutettu siten, että niiden alla voidaan toteuttaa lähes mitä vaan.

Käytännön ratkaisu olisi nykyisen opetussuunnitelmajärjestelmän poistaminen ja siirtyminen joustavampaan järjestelmään, jossa opintojen kehitystyötä voitaisiin tehdä osana jokapäiväistä jatkuvaa opintojen kehitysprosessia. Samaan prosessiin voisi tällöin liittää myös tutkintojen perusvaatimusten uudelleenarvioinnin ja sitä kautta entistä joustavammat opintopolut opiskelijoille. Tiettyjen perinteisten esimerkiksi ns. perusinsinöörin osaamisvaatimusten määrittelyä jouduttaneen tällöin väljentämään, mutta tämä mahdollistaisi koulutuksen paremman reagoinnin työelämän nopeisiin muutoksiin.

Yhtenä ratkaisuna työelämälähtöiseen koulutukseen voisi toimia entistä vahvempi työelämäyhteistyö. Tällöin oppiminen tapahtuisi entistä enemmän työpaikoilla, jolloin käytettävissä olisivat nykyaikaiset välineet ja työkalut. Sekä opettajat että opiskelijat olisivat paremmin tietoisia muutoksista ja korjaavia liikkeitä voitaisiin tehdä joustavasti ja nopeasti. Näin opiskelijoilla olisi myös mahdollisuus hankkia juuri se spesifinen osaaminen, jonka he tarvitsevat tai haluavat tutkintovaatimusten sallimissa rajoissa.

Kirjoittajat: Kari Kallioharju, Pertti Mehtola, Antti Mäkinen, Pasi Pekkanen, Mikko Ukonaho

Yhteiskunnan muutosten vaikutus koulutukseen ja opettajan työhön - Näkökulmana kestävän kehityksen ja resurssien vähenemisen vaikutus

Ilmastonmuutos, sosiaalinen eriarvoistuminen ja esimerkiksi digitaalisen maailman kehittyminen muuttavat perinteistä käsitystämme koulutuksesta. Kaikki nämä ilmiöt ovat monimutkaisia, vaikeasti ennakoitavia ja arvaamattomasti yhteiskunnassa leviäviä. Tarvitsemme yhteistyötä eri kumppanien kesken, sillä mikään taho ei yksinään voi ratkaista monimutkaisia koulutus haasteita. (Maailma muuttui)

Kestävä kehitys 

Kestävän kehityksen vaatimukset huomioidaan koulutusmaailmassa eri tavoin. Sähköisten palveluiden käyttö koulutuksessa on lisääntynyt ja esimerkiksi koulutukseen hakeutuminen sekä kurssille ilmoittautuminen tapahtuu sähköisesti verkossa. Verkko-opetuksen käyttö lisääntyy ja tämä mahdollistaa etäopiskelun ajasta ja paikasta riippumatta. Yksilö voi valita opiskelunsa ajankohdan ja miksei myös työskentelytavan. Verkko-opetus on hyvä renki, mutta voi olla huono isäntä. Opettaja syöttää kaiken tarvittavan materiaalin verkkoon, jonka jälkeen vastuu oppimisesta sekä käsiteltävän asian ymmärtämisestä siirtyy opiskelijalle. Jos aihe ei aukea opiskelijalle, voidaan tarvita opettajan apua. Jos opettaja ei ole verkossa saatavilla, niin tilanne voi olla oppimisen kannalta vähintäänkin haasteellinen. Kestävä kehitys on mahdollisuus, mutta sen seuraukset oppimien kannalta voivat olla joskus haasteellisia.

Oppilaitoksissa käytävät neuvottelut tapahtuvat yhä useammin verkon yli erilaisten etäosallistumismahdollisuuksien kasvaessa. Jopa oppitunnit voidaan pitää etäopetuksena videon kautta, kun opettajan tai luennoitsijan ei kannata matkustaa muutamaa tuntia toiselle paikkakunnalle tunnin tai kahden luennon vuoksi. Nämä kaikki ovat oma osansa kestävää kehitystä, kun yksilöiden hiilijalanjälki pienenee.

Paperittomuus lisääntyy. Toteutuuko kuitenkaan paperittomuus käytännön työssä, koska aika monen mielestä asioita on helpompi lukea papereista, kuin ruudulta. Tavoite on hyvä, mutta ontuuko toteutus? Sitoutuvatko yksilöt mm. paperittomuuteen yhteisen hyvä eduksi? Toisaalta kokonaan paperittomaan opetukseen on vaikea mennä esim. kesken kurssin, jos opiskelijat ovat esimerkiksi tottuneet siihen, että opettaja jakaa ainakin ne tärkeimmät opetukseen ja oppimiseen liittyvät asiat paperimuodossa. Opiskelijalla on oppimisen vastuu, mutta oppimista voi helpotta se, että hänellä on luennolla käytetty powerpoint-esitys printattuna, johon hän voi luennon aikana merkata omia muistiinpanojaan sekä tarkennuksiaan.

Opettajan pitää osata luovia yllättävissäkin tilanteissa, jos esimerkiksi esitystekniikka pettää. Opetus on hoidettava vaikka dataprojektori ei toimi tai tietokone aukea. Tämä on arkipäivää, vaikka ei kenties ja toivottavasti ole joka päivistä. Tämä aiheuttaa opettajan ammattitaidolle omia vaatimuksiaan. Kokenut opettaja ratkaisee asiat vahvalla opetettavan asian sisällön tuntemuksellaan ja muulla kokemuksella. Pitää olla varautunut pahimpaan, esim. sähkökatkoksen aiheuttamiin ongelmiin.

Työmatkat pitenevät ja lisääntyvät eri toimipisteiden yhdistyessä sekä keskittyessä yhdelle paikkakunnalle. Yleisellä tasolla syntyy varmasti säästöä, mutta yksilötasolla ei välttämättä, näkökulmasta tämäkin on kiinni. Työmatkakustannukset lisääntyvät ja hiilijalanjälki kasvaa.

Resurssien väheneminen 

Oppilaitoksilla on käytössään henkilö- ja toimitilaresursseja. Yhteistä näille on, että molempia pyritään pienentämään, kustannusten säästämiseen varjolla. Budjetit tuppaavat olemaan aiempaa pienempiä ja tämä pakottaa toiminnan keskittämiseen sekä resurssien tarkempaan kohdentamiseen. Oppilaitoksilta odotetaan aina vain parempaa tehokkuutta. Tämän toisaalta ymmärtää, koska julkinen talous on Suomessa huonolla tolalla. Henkilöstöresurssien vähentäminen toteutetaan ainakin useimmiten luonnollisen poistuman kautta, mutta käytännössä tämä voi tarkoittaa, että entistä pienemmällä porukalla tehdään entistä enemmän töitä. Työt eivät katoa, vaikka henkilöt katoavat. Työn luonne voi muuttua, mutta töiden kokonaismäärä ei välttämättä vähene, vaikka kehittyvä tekniikka on apuna.

Opiskelijan itsenäinen, pari tai ryhmä -työskentely tulee lisääntymään, ehkäpä harjoituksissa on enemmän “kylmärasteja”, toteutetaan enemmän verkkokursseja ja tenttikin suoritetaan jatkossa aiempaa useammin verkossa. Harmillista on se, että Mestari-kisälli -perehdytysmallin käyttö on aiempaa vähäisempää esim. työelämässä. Isoin syy tähän taitaa olla resurssien niukkuus. Joidenkin ammattien oppimisessa on tärkeää, että asiat opetetaan kädestä pitäen, mutta nykytekniikkaa ja sen mahdollisuuksia hyödyntäen.

Johtopäätelmät 

Yhteistyön ja verkostoitumisen parantaminen oppilaitoksen sisällä sekä suhteessa asiakkaisiin ja kumppaneihin on yksi ratkaisu huolehtia kestävästä kehityksestä ja turvat resurssien riittävyyttä. Oppilaitosten on kuitenkin jatkossakin varauduttava entisestään niukkeneviin resursseihin ja pyrkiä ennustamaan sekä varautuman tuleviin ilmiöihin. On nähtävä tulevaisuuteen ja osattavan ennakoida sen mukaisesti, henkilöstön työhyvinvointia unohtamatta.

Oppilaitokselle asetettavat tavoitteet opetuksen järjestämiselle on oltava realistisia suhteessa käytettävissä oleviin henkilöstö- ja raharesursseihin. Oppilaitoksella on oltava selkeä näkemys siitä, kuinka tavoitteet saavutetaan opetuksessa nyt ja jatkossa.


Lähteet:
Maailma muuttui. Mikä on tulevaisuuden turvallisuus. Esite, Sitra 2014

Kirjoittajat: Jussi Hakaniemi, Marko Kauppinen, Mika Kyrönviita ja Jukka Mantonen

TAOKK 2013 Aloitustilaisuudessa

Nämä piti olla ammatillisen opettajakoulutuksen ja erityisopettajakoulutuksen avajaiset, eikä mitkään kevätjuhlat. Niin vain kävi että tunteellinen ja ajatuksia herättävän musiikkiesityksen aikana meinasi tippa tulla linssiin. Musiikki oli Charles Aznavourin Eilen kun mä tienyt en. Maistelkaa itse:
Mä haavein tuhansin luo lensin pilvien, mä hiekkaan rakensin kun vielä tiennyt en.
Ei aina käydä voi kuin elämältä odottaa, ei kestä linnat nuo, jos pettää alta maa.

Ei auta itku markkinoilla, sanoisi vanha tätini tässä vaiheessa. Mietin, onko minusta opettajana muuttamaan tätä maailmaa paremmaksi paikaksi elää? On niin paljon asioita, mitä pitäisi korjata: työttömyyttä, perheiden pahoinvointia ja nuorten syrjäytymistä. Puuttumatta nyt hallitus- tai työmarkkinapolitiikkaan, jotka nekin tuntuvat olevan kuin syntipukin etsintää sille, kun mitään ei tapahdu. Niin ja miten maapallo makaa. On sotia, nälänhätää, mielenosoituksia ja nuorisotyöttömyyttä. Ei vedä Kiinan markkinat. Mitä tähän nyt voisi vielä lisätä? Aaah, parempi, ei mitään.

Ketä tästä kamalasta kehityksestä sitten pitäisi syyttää? Ihminen tämän kaiken on saanut aikaan, tyytymätön ihminen, joka haluaa ja haluaa, eikä koskaan ole tyydytetty. Koskaan ei ole tarpeeksi hyvin. Opettajaopiskelija kuin opettaja on myös ihminen, ainakin minun mielestä. Kysyttäessä yläasteen Anssilta, hän saattaisi vetää pipoa tiukemmin päähän ja örähtää pää pulpettia vasten jotain eläimellistä. Kyllä OPETTAJA VOI MUUTTAA maailmaa, juurihan se todettiin, ihmisen aikaansaannoksia tässä katsellaan. Siis yritä edes muuttaa!

Avajaisissa meille näytettiin luokkakuvaa vuosien takaa. Kuvassa alakoululaiset istuivat kiltisti pulpettien ääressä ja opettaja valvoi luokkaa takaoikealta. Kaikki katsoivat luottavaisen hymyillen kameraan. Kaikki näyttävät iloisilta ja hyvinvoivilta. Oliko asiat silloin paremmin? Ei varmaan paremmin, mutta elämä pyöri pienemmissä piireissä ja oli yksinkertaisempaa. Ei tullut infoähkyjä. Ei kyllä ollut kännyköitä tai tabletteja, eikä pelattu netissä sotapelejä. Kylän lapset pelasivat kesällä jalkapalloa ja talvella luisteltiin ja hiihdettiin.

Menneeseen ei voi palata. Ei ainakaan vielä, tiedä noista nykyisistä fyysikoista, mitä tuleman pitää, jos ne aika-akselit riittävästi kaareutuvat. Mitä tässä sitten pitää tehdä? Vastaus löytyy jokaiselta ihmiseltä korvien välistä. Tosin ei ole sellaista mekanismia, mitä vääntämällä kaikkien asenteet muuttuisivat kerralla. Voimme sanoa työmarkkinajohtajille että ” Älkää kyykyttäkö toisianne vaan tehkää jotain yhdessä asioiden puolesta.” Tuskin mitään tapahtuu, jos lehdistä lukee.

Opettajat tietävät että muutokset ihmisten asenteissa oikeaan suuntaan tulee aloittaa jo lapsena. Jos lapsi löytää innostuksen kipinän, tulee edistystä tapahtumaan. Innostunut ihminen on taistelija ja hänessä on rohkeutta toteuttaa unelmansa. Innostus tarttuu myös kanssaihmisiin. Pienistä lumipalloista voi kasvaa isoja palloja, kun niitä tekemään saadaan paljon innostuneita ihmisiä.

Vaikka tuo aloitusesitys otti kantaa myös homekouluihin ja huonoon rakentamiseen, jäi se kauniisti mieleen. Opettaminen on myös tunnetta, tunnetta toimia oikeitten asioiden puolesta.

Teksti: Atte Marttinen