Nykyisessä ammatillisen opettajankoulutuksen OPSissa on kolme metaforaa, soihdunkantaja, luotsi ja kalastaja, jotka ovat monen mielestä hyviä ja puhuttelevia. Soihdunkantaja (näkökulma 1) oli viimeisen kerran aktiivisena viime syksynä, luotsi (näkökulma 2) tänä keväänä ja kalastaja (näkökulma 3) vielä kerran ensi syksynä. Sen jälkeen ovat nykyiset metaforat taakse jäänyttä elämää...
Vai ovatko sittenkään? Kukaties nouseekin kansanliike metaforien säilyttämisen puolesta. Siihen suuntaan viittaa ainakin Norjasta kantautunut uutinen, joka avautuu seuraavasta linkistä: http://areena.yle.fi/tv/1812995
Uutinen on tuon ohjelman alussa (0-8 min). Tarina on nähtävissä vielä kaksi viikkoa. Lyhyesti tarina on seuraava: Lillehammerin talviolympialaisissa 1994 oli laskettelukisojen vastaiseen rinteeseen hakattu metsäaukko, joka on soihdunkantajan (norj. fakkelmannen) muotoinen. Tuosta metsäaukosta on vuosien mittaan tullut paikkakuntalaisille kovin rakas. Kun metsänomistajat (ymmärrettävästi sinänsä) vuosia myöhemmin halusivat tehdä tiliä hakkaamalla kuviota ympäröivää metsää, asiasta nousi kansanliike, joka vastusti hakkuita. Monet halusivat säästää soihdunkantajan! Motoksi muodostui "saman for fakkelmannen" eli "yhdessä soihdunkantajan puolesta".
Onko siis myös meidän "soihdunkantajamme puolesta" syntymässä kansanliike, joka näkee metaforien arvon ja haluaa siksi säilyttää ne? Tahtoo ehkä määritellä uudet mataforat? Tai onko meillä olemassa metaforia korvaava idea, joka välittää moniulotteisen ajattelun niin, että se jää lukijaa kutkuttamaan ja kiehtomaan?
En osaa vastata kysymyksiini. Mutta toisaalta OPS-työssä olemme löytäneet ilmauksen "uudelleenkehystyminen". Ymmärrän sen viittaavan siihen, että aiemmat ideat ja käsitteet voivat jäsentyä toisella tavalla niin, että ne samalla muodostuvat osallistujille uudelleen merkitykselliseksi. Metaforaa ei luonnollisestikaan tarvitse pitää välttämättömänä, mutta mielenkiintoinen kysymys on, miten niiden ilmentämät käsitteet ja ilmiöt uudelleenkehystyvät.
Seppo Janhonen
18. maaliskuuta 2013
Kansanliike soihdunkantajan puolesta?
Nykyisessä ammatillisen opettajankoulutuksen OPSissa on kolme metaforaa, soihdunkantaja, luotsi ja kalastaja, jotka ovat monen mielestä hyviä ja puhuttelevia. Soihdunkantaja (näkökulma 1) oli viimeisen kerran aktiivisena viime syksynä, luotsi (näkökulma 2) tänä keväänä ja kalastaja (näkökulma 3) vielä kerran ensi syksynä. Sen jälkeen ovat nykyiset metaforat taakse jäänyttä elämää...
Vai ovatko sittenkään? Kukaties nouseekin kansanliike metaforien säilyttämisen puolesta. Siihen suuntaan viittaa ainakin Norjasta kantautunut uutinen, joka avautuu seuraavasta linkistä: http://areena.yle.fi/tv/1812995
Uutinen on tuon ohjelman alussa (0-8 min). Tarina on nähtävissä vielä kaksi viikkoa. Lyhyesti tarina on seuraava: Lillehammerin talviolympialaisissa 1994 oli laskettelukisojen vastaiseen rinteeseen hakattu metsäaukko, joka on soihdunkantajan (norj. fakkelmannen) muotoinen. Tuosta metsäaukosta on vuosien mittaan tullut paikkakuntalaisille kovin rakas. Kun metsänomistajat (ymmärrettävästi sinänsä) vuosia myöhemmin halusivat tehdä tiliä hakkaamalla kuviota ympäröivää metsää, asiasta nousi kansanliike, joka vastusti hakkuita. Monet halusivat säästää soihdunkantajan! Motoksi muodostui "saman for fakkelmannen" eli "yhdessä soihdunkantajan puolesta".
Onko siis myös meidän "soihdunkantajamme puolesta" syntymässä kansanliike, joka näkee metaforien arvon ja haluaa siksi säilyttää ne? Tahtoo ehkä määritellä uudet mataforat? Tai onko meillä olemassa metaforia korvaava idea, joka välittää moniulotteisen ajattelun niin, että se jää lukijaa kutkuttamaan ja kiehtomaan?
En osaa vastata kysymyksiini. Mutta toisaalta OPS-työssä olemme löytäneet ilmauksen "uudelleenkehystyminen". Ymmärrän sen viittaavan siihen, että aiemmat ideat ja käsitteet voivat jäsentyä toisella tavalla niin, että ne samalla muodostuvat osallistujille uudelleen merkitykselliseksi. Metaforaa ei luonnollisestikaan tarvitse pitää välttämättömänä, mutta mielenkiintoinen kysymys on, miten niiden ilmentämät käsitteet ja ilmiöt uudelleenkehystyvät.
Seppo Janhonen
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Opettaja soihdunkantajana tuo mieleen paljon keskeisiä ajatuksia ja tuntemuksia opettajuudesta ilman sen kummempia selittelyjä. Metaforien kiehtovuutta ei voi kiistää. Lisäksi metaforat voivat avata uusia ulottuvuuksia ihmiselle eri kehitysvaiheissa. Vähän niinkuin runous: Parilla sanalla voi ilmaista enemmän ja laajemmin kuin monisivuisella ohjeistuksella.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaMetaforat ovat tärkeitä. Ne johdattavat ajattelua etsimään asioiden ydintä, mutta toimivat myös tehokkaina harhaanjohtajina. Mietin Sepon kysymystä soihdunkantajasta - Soihtu, Soihdunkantaja - tuttuja metaforia erilaisista yhteyksistä. Mutta onko tämä metafora samalta ajalta kuin "kansankynttilä" - "valoa kansalle joka pimeydessä vaeltaa"?Ihmiset, kansalaiset, niin minä kuin sinä, tarvitsevat varmaankin tänä päivänä tukea, mutta ehkä enemmän oman toimintansa kehittämiseen kuin vain soihdun perässä kulkemiseen - viime vuosisadan historiassa on pääasiassa ikäviä esimerkkejä soihtukulkueista.
VastaaPoistaSuomen ja Euroopan oloissa mielikuva jonka opettajankoulutuksessa näen on enemmänkin leirinuotio - kokoonnumme nuotiolle kuulemaan ja kertomaan tarinoita ja niistä oppimalla voimme kohdata päivän arkisten retkien koettelemukset paremmin. Nuotiolla olemme me opettajina ja oppijoina. Nuotiopiirissä voimme myös kertomusten kautta kuulla tarinoita niiltä ja niistä, jotka ovat siirtyneet pois keskuudestamme.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaLuulen Pekan tarkoittavan, että tuskin opettajan nykyään odotetaan olevan mikään vastausautomaatti. Olen samaa mieltä tästä.
VastaaPoistaPekka tuo esiin tarinallisen lähestymistavan. Se onkin selkeästi läsnä koulutuksessamme. Meillä on - kenties heikosti perusteltu - mielikuva, että tänään emme ole entisten sukupolvien tapaan kansankynttiläidean tai muiden ajatuskahleiden vankeja. Uskomme olevamme valistuneempia ja vapaampia ideologioista. Ajatus kivasta turinatuokiosta nuotion äärellä sopii tähän hyvin.
Voi kuitenkin kysyä, merkitseekö opettajan ja opiskelijan suhteen tasavertaistuminen sittenkään "kansankynttilyyden" katoamista. Parhaimmillaan tasavertaistuminen kenties tosin on vaikkapa sitä, että opettaja pystyy entistä paremmin asettumaan opiskelijan rinnalle, ja siten opiskelijan samaistuminen opettajaansa helpottuu. Opettajuus ei tunnu enää niin ylimaallisen vaativalta. Kenties tämä on juuri sitä soihdunkantajuuden tai "kansankynttilyyden" uudelleenkehystymistä - uuden OPSimme termiä jälleen soveltaen.
Soihdunkantamisena pitäisin edelleen sitä, että opettajankouluttajalta odotetaan kykyä selventää uuden OPSin saloja. Mitä ovat oppimisympäristön monet ulottuvuudet, tuo uudelleenkehystyminen itse, autenttisuus jne? Miten niihin lähdetään tutustumaan, häneltä kysytään.
Toisaalta mitä lähemmäs menemme ammatillisen opettajan todellisuutta, sitä enemmän huomaamme, että hän tarvitsee kykyä ohjata selkeästi - soihdunkantajuutta! Ehkä me opettajankoulutuksessa voimme ottaa tässä suhteessa hiukan rennommin, kun opiskelijamme ovat aikuisia, ammatissa toimivia. Mutta kyllä kai me edelleen odotamme itseltämme ja toisiltamme jonkinasteista kykyä jäsentää moniulotteista todellisuutta ja siten taitoa olla "soihdunkantajia" - myönteisesti ymmärrettynä.
Ammatillinen opettaja joutuu edelleen monessa kohdassa selkeästi opettamaan asioita. Häneltä odotetaan taitoa kertoa, miten asiat käytännössä hoidetaan. Hänen pitää pystyä näyttämään oikea työtapa nuorelle opiskelijalle. Ammatillinen opettaja on tässä edelleen "soihdunkantaja".
Edellisen opetussuunnitelman kaikissa kolmessa metaforassa (soihdunkantaja, luotsi, kalastaja) oli nähdäkseni idea oppimisen johtamisesta, opettajan kyvystä viedä prosessia eteenpäin - tavalla tai toisella. Miten tämä oppimisen johtamisen idea mahtaa "uudelleenkehystyä" 2013 käyttöön ottamassamme OPSissa?
Jos torjumme kokonaan avoimen soihdunkantajaidean, vaanii vaara, että opettajan auktoriteetti on entistä kätketympää ja salakavalampaa. Viattoman tuntuisen, kaverillisen rupattelun kautta opettaja saattaa välittää tiedostamattaankin haitallisia asenteita, ideologioita - mitä ne sitten lienevätkin. Haitallinen asenne voisi olla vaikkapa se, että hän ei välitä tavoitteista, kiertelee vastuutaan eikä syvenny tehtäväänsä, "koska nuotiolla on kivempaa olla".
Niin: soihdunkantaja taitaa elää vielä ensi vuonnakin - uudelleenkehystyneenä!
Seppo Janhonen
Eipä tuohon Sepon pohdiskeluun juuri ole vastaanväittämistä. Leirinuotion metaforalla en kylläkään viittaisi "kivaan tarinatuokioon" vaan jaetun asiantuntijuuden ja reflektiivisen ammttikäytännön ajatukseen. Nuotiolle kokoonnutaan koostamaan päivän ja vaikkapa viikkojenkin kokemuksen tuomaa toiminnallista tietoa, punnitsemaan erilaisten metsästysmaiden ja kalastusvesien antamaa saalista, suunnittelmaan tulevia retkiä ja myös keräämään voimia tulevia retkiä varten. Myös saalista kypsännetään, pureskellaan ja maistetaan. Eri kertomusten polyfoniasta kukin ottaa omansa. Kokeneempien tarinat, myös opettajan, tuovat merkittävän juonen tarinointiin. Soihdunkantajaa toki tarvitaan sytyttämään nuotio ja ylläpitämään keskustelua. Tämän soihdunkantamisen rinnalle tulee siis tiimiopettajuuden ja yhteistoiminnallisen oppimisen ja työskentelyn mallin luominen jo opiskelussa. Nuotio hehkuu vielä sen jälkeenkin kun soihtu on sammunut.
VastaaPoistaSanaa ideologia käyttäisin merkitsemään väärää tietoisuutta - riippumatta ideologian sisällöstä.