Kokemuksia opettajankoulutuksesta

Kokosimme viime vuonna tarinoita Tampereen ammattikorkeakoulun ammatillisessa opettajankoulutuksessa TAOKissa tai sen edeltäjissä Kurun normaalimetsäoppilaitoksessa ja Tampereen teknillisessä oppilaitoksessa sijainneessa Teknillisten oppilaitosten opettajankoulutuskeskuksessa TOPKOssa opettajan-, erityisopettajan- tai opinto-ohjaajankoulutuksen suorittaneilta. Tavoitteena oli saada itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi 100 tarinaa. Sataan emme päässeet, vaan saimme 40 mielenkiintoista tarinaa, jotka on julkaistu tässä blogissa aikaisemmin.

Suurin osa tarinoista on opettajankoulutuksen suorittaneilta. Kaksi kirjoittajaa on suorittanut opinto-ohjaajankoulutuksen ja kaksi TAOKissa sekä opettajan- että erityisopettajankoulutuksen. Koulutusmuistoja on 40 vuodelta: vanhimmat vuodelta 1977 ja uusimmat vuodelta 2017.

Useimmat kirjoittajat (22) olivat opiskelleet TAOKissa tai TAOKKissa^*), 13 oli opiskellut TOPKOssa ja 6 Kurussa. Joukossa on yksi, joka suoritti teknillisten oppilaitosten opettajankoulutuksen TOPKOssa ja täydensi sen ammatilliseksi opettajankoulutukseksi TAOKKissa.

Suurin osa kirjoittajista oli toiminut opettajana koulutuksessa ollessaan ja toimi edelleenkin. Heistä 9 ei toiminut opettajana opiskelunsa aikana. Kirjoitushetkellä 3 oli eläkkeellä ja 10 muissa tehtävissä kuin opettajana. Näistä opettajana toimimattomista lähes kaikki olivat koulutuksen kehittämis- ja hallintotehtävissä, lähellä opettajuutta siis edelleen. Ohjaavana opettajana oli uransa aikana toiminut 16 kirjoittajaa.

Kaikki kirjoittajat muistelevat koulutustaan ja sen antia lämmöllä ja kokevat saaneensa siitä tarpeellista oppia opettajuutensa kehittämiseen. Selvää tietysti on, että koulutuksensa jotenkin negatiivisena kokeneet eivät vastaa tällaisiin kirjoituspyyntöihin. En pyrikään tässä edustavaan selvitykseen, vaan kokoan joitakin tarinoista nousevia asioita.

Miksi opettajankoulutukseen?

Opettajankoulutukseen oli hakeuduttu lähinnä kahdentyyppisistä syistä: Osa halusi kehittyä opettajana ja saada uutta osaamista opettamiseensa, osalle se oli pakollinen suoritus tai haave vakinaisesta paikasta. Nämä eivät tietysti ole toisiaan pois sulkevia motiiveja. Uteliaisuuskin saattoi olla taustalla.

• Halusin toki kehittyä opettajana, mutta rehellisesti myös pedagoginen pätevyys ja sen kautta saavutettava vakituinen työpaikka kiinnosti.
• Opettajankoulutuksen tarve korostui päivittäisessä opetustyössä, kun asiaosaaminen ei aina riittänyt antamaan tyytyväisyyttä oman työn onnistumiseen.
• Opetusmaailma oli minulle aivan uutta ja pedagoginen koulutus tuli todella tarpeeseen.
• Käsittääkseni olen ensimmäistä tekun opettajasukupolvea, vuonna 1988 aloittanut, jolle pedagogiset opinnot tulivat pakolliseksi virkavelvollisuudeksi.
• Kun kuulin, että Tampereen teknillisessä oppilaitoksessa järjestettiin pedagogisia kursseja kesäisin, päätin katsoa, mitä uutta sellaisella kurssilla oppisin.

Opettajankoulutuksen anti

Opettajankoulutuksesta koettiin saadun monenlaisia asioita: työkaluja opettamiseen, itseluottamusta, varmuutta toimia opettajana, monialaisia verkostoja, uusia näkökulmia sekä kehittyviä arvoja.

• Opin luottamaan itseeni, mielipiteisiini, näkökantoihini ja muiden näkökantojen arvostamiseen, vaikka ne olisivatkin erilaisia kuin omani.
• Opinnoissa pidin erityisesti lähipäivistä, pienryhmätyöskentelystä eri alojen ammattilaisten kanssa sekä yhteistyöstä ohjaavan opettajan kanssa. Oli hienoa päästä seuraamaan eri alojen opetusta sekä kyselemään ja pohtimaan asioita, joita opettajan arjessa ei välttämättä ehdi tai rohkene ottaa puheeksi.
• Opinnot antoivat uusia näkökulmia oppimiseen ja oivaltamiseen. Ja sitähän opetus ja oppiminen parhaimmillaan on! Että näet välillä asioita muustakin kuin omasta näkökulmastasi.
• Tärkein oppi minulle oli, että ole itsellesi armollinen. Aloittavalla opettajalla riittää työtehtäviä ja pitää muistaa, että kuormitus säilyy kohtuullisena. Itse opettajuuteen kasvaminen oli usean vuoden projekti.
• Käsite opetuksen käyttöteoria oli itselleni löytö, jota olen soveltanut kuluneiden opettajavuosien aikana. Aikojen saatossa se on kiteytynyt lyhyeen muotoon: Parhaimmillaan opettaja ei ole oppimisen este.
• Opekoulutus kolahti minuun kerralla. Kasvatustiedekin, joka aprona aineopintojen yhteydessä oli tuntunut aivan höpöhöpöltä, yhtäkkiä kävi järkeen. Kaikki, mitä opin liittyi suoraan omaan työhöni.
• Pelkän teknisen ajattelun rinnalle sain vähän pehmeämpiäkin arvoja, miten opetusta olisi hyvä toteuttaa.

Myös opetuksen tukihenkilöt kokevat saaneensa hyötyä opettajaopinnoista:

• Opettajankoulutus onkin ollut ehdoton voimavara koulutuksia suunnitellessa, sillä olen saanut varmuutta omaan työhöni nimenomaan opettajankoulutuksen kautta. Lisäksi uskon, että myös opetuksen tukihenkilöstön, kuten verkkopalveluiden kehittäjien ja ylläpitäjien, on hyödyllistä ymmärtää pedagogiikkaa ja opettajan työtä.
• Opettajankoulutuksesta ja opettajuudesta on ollut suuri hyöty myös nykyisissä esimiestehtävissä.

Koulutuksesta oli selvästi saatu varsinaisen ”virallisen opin” lisäksi myös sosiaalisia kontakteja sekä vapaa-ajan iloja. Aikaisemmin vapaa-ajan merkitys korostui, kun lähijaksot olivat nykyistä pitempiä, mutta eivät vapaa-ajan puuhat nykyisinkään merkityksettömiä ole.

• Meillä oli hauskaa koko opiskelun ajan viiden hengen ryhmässä, joka osin kokoontuu edelleen syksyiseen sienimetsään – miettimään mitä jatkossa, mitä ollaan vuoden mittaan tehty ja muutoinkin vain hauska pitämään.
• Ryhmämme oli luvalla sanoen rönsyilevä ja toimelias myös vapaa-aikana.
• Muodostettiin Huvitoimikunta lähijaksojen iloksi. Tarkoituksena oli järjestää jokaiselle illalle jotakin toimintaa koko porukalle. Siihen aikaan lähijaksot kestivät viikon tai pari – ei päivän tai pari kuten nykyään. Joka ilta siis ainakin Huvitoimikunnalla oli hauskaa tekemistä.
• Muistan, kuinka Tampere oli kaunis ja siisti kaupunki. Luonto oli kauneimmillaan kesällä. Opettajalle oli kuin lomaa tulla valmiiseen pöytään. Asuimme hotellissa, päiviä TOPKOssa jaksottivat kahvitauot ja lounastauot, jolloin oli tilaisuus keskustella kollegojen kanssa.

Mikä palkitsee opettajan työssä?

Opettajan työssä koetaan palkitsevana mm. opiskelijoiden oppimisen havaitseminen, saatu positiivinen palaute, vaikutusmahdollisuudet, mahdollisuus omaan oppimiseen ja nuorten kanssa työskentely.

• Ammatillinen opettaja rakentaa yhteiskuntaa yhdessä opiskelijoiden ja työelämän kanssa.
• Opettajan työssä palkitsevinta mielestäni on se hetki, kun näkee oivalluksen syttyvän oppilaan silmissä.
• Opettajan työ on antanut mahdollisuuden toimia nuorten ja yleensä aktiivisten ja tiedonjanoisten ihmisten parissa. Se on pakottanut jatkuvaan itsensä tarkkailuun ja kehittämiseen.
• Parasta opon työssä on saada olla näköalapaikalla. Toisaalta pääsee tutustumaan opiskelijoiden arkeen iloineen ja suruineen, toisaalta pääsee näkemään ja vaikuttamaan taustalla tapahtuvaan päätöksentekoon.
• Mutta se tunne, kun kaiken epävarmuuden, ponnistelun, stressin ja työn jälkeen yksikin opiskelija kiittää opetuksesta ja oppimisesta! Se tunne on kaiken vaivan arvoinen.
• Opettajan työssä palkitsevaa on sen monipuolisuus ja substanssiosaamisen laaja-alainen ja jatkuva kehittäminen.
• Palkitsevaa työssäni on kuulla huikeita uratarinoita, joissa opiskelijamme ovat sijoittuneet todella vaativiin ja haasteellisiin esimies- ja asiantuntijatöihin.
• Itse opettajan työssä taas voimaa antoi työskentely nuorten ihmisten parissa. Tuntui siltä, että itsekin pysyi sillä tavalla nuorempana.

Opettajan identiteetti

Yksi mielenkiintoinen piirre ammatillisen opettajuuden kehittymisessä on opettajan identiteetin omaksuminen tai hyväksyminen. Aloittelevalla opettajalla on usein vahvana tutkintokoulutuksen ja työkokemuksen mukainen ammatti-identiteetti, ja opettajan identiteetin liittäminen siihen saattaa viedä aikaa.

Yksi vastaaja kertoi vielä opettajankoulutusta aloittaessaan sanoneensa, ettei ole opettaja, vaan insinööri. Toinen kirjoittaja kertoi näin: ”Aiemmin aina esittelin itseni uudelle opetusryhmälle opettavana asiantuntijana. Tunsin olevani pedagogisesti epävarma, mutta asiantuntemukseni työhöni liittyvissä asioissa antoi itseluottamusta. Tänä syksynä olen ajatellut, että alan olla jo asiantunteva opettaja! Mahtava tunne!”


^*) TAMKin opettajankoulutusyksiköstä käytettiin aikaisemmin lyhennettä TAOKK (ammatillinen opettajakorkeakoulu), nykyisin TAOK (ammatillinen opettajankoulutus).

TOPKOsta TAOKiin

Eeva Manni
Ammatillinen opettajankoulutus Kurussa 1994

Opiskelin aikoinaan yhteiskuntatieteitä aikuiskasvatus pääaineenani. Tuolloin arvelin olevani isona kansalaisopiston rehtori. Siksi suoritin 1980-luvulla kansalais- ja kansanopiston opettaja- ja rehtoriharjoittelut. Rehtoria minusta ei tullut, vaan päädyin ammattikoulun ja yliopiston kautta Tampereen tekussa sijainneeseen Teknillisten oppilaitosten opettajankoulutuskeskukseen (TOPKO) suunnittelijaksi. Tällä tiellä olen edelleen, joskin työnantaja on muuttunut tekusta ammattikorkeakouluksi ja työkenttä tekujen opettajankoulutuksesta ammatilliseksi opettajankoulutukseksi.

Työpaikan vaihtuminen sisäänlämpiävästä kasvatustieteiden tiedekunnasta sisäänlämpiävään tekuun oli tosi opettavainen kokemus. Opin kantapään kautta, miten erilaiset koulutus- ja työurat muokkaavat ihmisten ajattelua ja toimintaa. Eikä kysymys ole mistään parempi-huonompi-asetelmasta, vaan vain erilaisesta tavasta tarkkailla maailmaa.

Opettajankoulutukseni olen suorittanut palasina. Tampereen yliopisto järjesti 1990-luvun alkupuolella vapaan sivistystyön opettajaharjoittelut suorittaneille täydennyskoulutuksen, jonka muodollisena lopputuloksena oli 35 opintoviikon laajuiset opettajan pedagogiset opinnot ja niiden antama kelpoisuus sekäyleissivistävään että  ammatilliseen koulutukseen.

Ammatillinen opettajankoulutus oli tuolloin vielä laajuudeltaan 40 ov. Olen nähtävästi ahne, kun halusin suorittaa vielä tuon puuttuvan 5 ov, vaikka se ei mitään muodollista kelpoisuutta enää lisännytkään. En halunnut opiskella sitä omassa organisaatiossa TOPKOssa , vaan hakeuduin suorittamaan sen Kurun normaalimetsäoppilaitokseen, jonka kanssa teimme paljon yhteistyötä. Pian tuon jälkeen meidät sitten yhdistettiinkin, kun TAMK perustettiin. Kurun normaalimetsäoppilaitoksen opettajankoulutusosastosta ja Teknillisten oppilaitosten opettajankoulutuskeskuksesta tuli Tampereen ammatillinen opettajakorkeakoulu.

Opettajankoulutus on opettajankouluttajalle oikeastaan lähes välttämätön pohja. Opettajille se on muodollisestikin pakollinen, mutta meille suunnittelijoille muuten tarpeellinen. Opettajankoulutus ja opetuskokemus auttaa kummasti ymmärtämään opiskelijoitamme ja heidän opiskeluaan. Ja olisikohan vähän kysymys myös katu-uskottavuudesta?

Tenavatähdestä ohjaavaksi opettajaksi

Arto Vettenranta
Ammatillinen opettajankoulutus Kurussa 1983

Metsäalan opettajat pätevöityivät aikoinaan Kurun normaalimetsäoppilaitoksessa. Itse olin aiemmin metsäalan alkeita opiskellessani kavereiden kanssa naureskellut tuolle etuliitteelle ”normaali”. Muutamia auskultoijia Kurusta kävi tuolloin meitä opettamassa ja koimme olevamme ikään kuin koeoppilaita. Olimme mukana auskultoijien loppuhuipennuksissa eli näytetunneilla, joihin auskultantin piti sijoittaa kaikki oppimansa ja vielä ehkä harjoittelemattomat opettamiseen liittyvät temput tyydyttävää parempien arvosanojen toivossa. En tuolloin, noin vuonna 1980, uskonut olevani joskus itsekin metsäalalle pätevöitynyt opettaja ja jopa näiden kouluttaja. Tuohon mennessä elämä oli ollut pelkkää koulunkäyntiä. Kaivattiin pääsyä ”oikeisiin töihin”.

Myöhemmin olen kritisoinut äänekkäästikin tuota oikeiden töiden ja opettajuuden vertailua. En ole malttanut olla puuttumatta keskusteluun, jos joku jo opettajana toimiva tokaisee, vaikkapa vain leikillään, lähtevänsä välillä ”oikeisiin töihin”. Sen sijaan, että halveksii omaa opettajaprofessiotaan, kannattaa pysähtyä miettimään, mitä opettajuus oikeasti on ja mitä se pitää sisällään ja mitä se tekijältään menestyksekkäästi hoidettuna vaatii! Opettajan työ on ihmisenä olemisen tapa ja samalla (jatkuva) koulutus on parhaimmillaan itsensä löytämisen matka. Tietäminen, osaaminen ja identiteetti rakentuvat samanaikaisesti. Ihminen rakentaa itseään ja sitä kautta myös yhteisöään peilaamalla tekemistään ja ottamalla vastaan mahdollisesti muuttuneen heijasteen.

Kurun normaalimetsäoppilaitos koulutti siis aikanaan kaikki maamme metsäopettajat. Nykyisinhän ei erillisiä, eri alojen opettajankoulutuslaitoksia juuri ole, vaan eri alojen ihmiset opiskelevat yhdessä ja kehittävät pedagogisia taitojaan toinen toistaan rikastaen. Toisaalta noissa metsäalan ammattilaisille suunnatuissa opinnoissa oli puolensa ”metsämieshenkeä” nostattavine tempauksineen.

Opettajatarpeen lisääntyessä valmistumiseni aikoihin Kurulla oli sivupisteitä, joista itse suoritin opettajaopintoni Jämsänkoskella. Ellen väärin muista, kyseinen kurssi oli tarkoitettu työttömyysuhan alla oleville metsäalalla työskenteleville opettajille. Työttömyysuhka ei tuohon aikaan kuitenkaan ollut kovin suuri vaan työpaikkoja oli tarjolla tuleviin vuosiin ja nykyaikaankin verrattuna ruhtinaallisesti. Jostain syystä kuitenkin opettajan tehtävät alkoivat kiinnostaa vaikka olinkin opiskeluaikanani suunnannut tulevaisuuttani toisin.

Metsäalan opetus on opettajien ikärakenteen kannalta mielenkiintoinen. Suomen ammatillinen metsäopetus käynnistettiin 1960-luvun alussa. Opettajiksi rekrytoitiin sen ajan nuoria metsäalan ammattilaisia, jotka ovat nyt suurin joukoin jääneet eläkkeelle. Kului useita vuosikymmeniä rekrytoinnin hiljaiselossa. Uusia opettajia alalle otettiin varsin niukasti. Kun itse aloitin opetustyöni vuonna 1982, olin kauan talomme ”tenavatähti”. Parinkymmeneen vuoteen ei opettajakuntamme ollut juuri vaihtunut. Ei myöskään minun jälkeeni. Vasta nyt on tapahtumassa voimakas sukupolvenvaihdos. Uusien opettajien ja eläkkeelle lähtevien opettajien arvomaailmat, ihmis- ja oppimiskäsitykset ovat erilaiset. ”Siirtäjäsukupolvi” hiljaisine tietoineen, joka olisi tasoittanut muutosta, on puuttunut.

Hiljainen tieto on tarpeellinen asia puhuttaessa oppivasta organisaatiosta. Se ei kuitenkaan ole aina positiivinen asia. Hiljaista tietoa on yksilöiden lisäksi myös erilaisissa organisaation virallisissa ja epävirallisissa rakenteissa. Organisaation pitkään toimineilla työryhmillä tai tiimeillä voi toiminnassaan olla arvoja, rutiineja tai toimintamalleja, jotka on omaksuttu vuosikymmenten aikana. Ne ovat saattaneet olla olleet toimivia esimerkiksi kymmenen vuotta sitten, mutta eivät enää nykyisin edistä ryhmän ja sitä kautta organisaation etuja. Nämä toimimattomat mallit ovat kuitenkin juurtuneet syvälle ryhmän alitajuntaan. Niitä ei osata edes kyseenalaistaa. Jossain yhteyksissä on puhuttu organisaation ydinjäykkyyksistä. Ne ovat tavallaan ydinpätevyyksien kääntöpuoli. Halutaan ylläpitää tuttua ja turvallista, joskin toimimatonta rakennetta. Tällöin vahvistetaan samanlaisuutta toimintaa rikastavan erilaisuuden sijaan. Tällaisiin yhteisöongelmiin törmäsin, tenavatähtenä, omaa positiota etsiessäni.

En tiedä, olinko oikeassa vai väärässä, mutta sen oivalsin, että valittamisella ja työpaikan ongelmien märehtimisellä ei mitään paranneta. Jos jotain haluaa muuttaa tai kehittää, on paras lähteä itsestä. Omaa opettajuuttani olen tarkastellut välillä kriittisestikin. Ehkä oivallus, että ei loppujen lopuksi tiedä tai osaa juuri mitään, on tavallaan mahdollistaja sille, että jotain voi oppiakin. Vaikka viihdyin opettajan työssä, niin jossain vaiheessa leipääntyminen valtasi mielen. Tarvitsin jonkinlaisen heijastimen työyhteisöstäni. Ja mikäpä tämän mahdollistaisi paremmin kuin ohjaavana opettajana toimiminen. Hakeuduin TAOKKiin näitä opintoja tekemään. Kyseiset opinnot ovat tuoneet hyviä, mielenkiintoisia ystäviä ja verkostoja. Samalla ne ovat auttaneet ohjaustoiminnan kautta näkemään tuttujakin asioita alati vaihtuvasta, itselle uudesta näkökulmasta. Tätä kautta myös oma leipääntyminen estyy ja arkinenkin työ saa uusia ulottuvuuksia.

Eläkkeellekö? Vaikka pyrinkin tekemään työni helpoksi, en aina mene aidan matalimmasta kohdasta. Olen vuosien mittaan tarttunut erilaisiin opettajien edunvalvontaan liittyviin haasteisiin. Näihin tehtäviin kuuluu sisäänrakennettuna velvollisuus kehittää työpaikkaa ja työoloja niin, että työssä jaksaminen ei vaarannu ja kaiken ikäiset työntekijät löytävät paikkansa. Nämä ovat olleet itselleni mieluisia haasteita ja ovat ylläpitäneet työnimua hankalinakin aikoina.

Työssä jaksamista ja uusia haasteita kohti
Toivoo
Arto Vettenranta
Metsäalan opettaja Jämsänkoskelta

Opettajankoulutus oli huima kokemus!

Timo Parkkinen
Ammatillinen opettajankoulutus Kurussa 1992

Nykyinen työtehtäväni on toimia johtajana Tampereen ammattikorkeakoulussa rakentaminen ja ympäristöteknologia -yksikössä.

1990-luvun alku oli vasta valmistuneelle metsänhoitajalle haastavaa aikaa. Työpaikkoja oli tarjolla varsin vähän. Lama painoi päälle. Olin onnistunut kuitenkin saamaan töitä eri puolilta Suomea metsäsuunnittelun, metsänparannuksen ja puunkorjuun tehtävissä jo ennen valmistumistani ja sen jälkeen. Olin poikamies ja hain paikkaani. Päädyin lähes sattumalta Ilmajoen maatalousoppilaitoksen metsätalouden opettajan sijaiseksi ja huomasin pitäväni todella paljon opettajan työstä. Hain ja pääsin opettajankoulutukseen. Suoritin ammatillisen opettajankoulutuksen Kurun metsäoppilaitoksessa vuonna 1991 - 92 kansainvälisellä kurssilla.

Opettajankoulutus oli huima kokemus! Koulutus toteutettiin päivätoteutuksena ja olimme hyvin tiiviisti yhdessä 8 kuukautta Kurussa. Ryhmämme oli luvalla sanoen rönsyilevä ja toimelias myös vapaa-aikana. Kurssilla olivat mm. nykyinen Lapin ammattikorkeakoulun rehtori Martti Lampela, TAMKin metsätalouden lehtori Petri Keto-Tokoi, Karelia-ammattikorkeakoulun vararehtori Pekka Auvinen, Metsähallituksen kestävän kehityksen päällikkö Antti Otsamo ja jo edesmennyt TAMKin opettajankouluttaja ja Tredun kehitysjohtaja Hannu Salakari. Huimia ja erilaisia persoonia koko sakki!

Opettajankoulutuksen kokokohta oli opetusharjoittelu. Kurun normaalimetsäoppilaitos oli vahvasti mukana Eteläisen Afrikan SADC-maiden metsäkoulujen kehittämisessä 1990-luvulla. Kansainvälinen opettajankoulutus oli osa tätä hanketta. Siksipä opiskeluun kuului ulkomaan komennus. Minä ja Pekka Auvinen pääsimme tekemään osan opetusharjoittelusta Tansaniassa Forestry Training Institute Olmotonyissä. Sitä aikaa en unohda koskaan. Opetusharjoittelun lisäksi mieliin ovat jääneet vapaa-ajalla tehdyt retket Serengetiin, Mombasaan ja nousu Mount Merun huipulle (4562 m).

Opetusnäytteeni oli Mount Merun rinteellä pidetty tunti suunnatusta puun kaadosta kirveen ja kahden miehen justeerin avulla. Seuraajina oli joukko innostuneita tansanialaisia opiskelijoita ja metsäopettajia sekä opettajankouluttajat Kari Kekkonen ja Lea Lepola. Hikeä pukkasi 30 asteen lämpötilassa auringon paistaessa suoraan ylhäältä.

Innostuin kansainvälisyydestä niin, että hain opettajankoulutuksen jälkeen opiskelijaksi Melbournen yliopistoon. Sain paikan. Kun olin varmistamassa lentoja Australiaan, Kimmo Ritalahti soitti ja tarjosi työtä Kurun metsäoppilaitokselta. Otin pestin ja sillä tiellä olen. On hauska spekuloida jälkikäteen, millainen elämänpolku olisi ollut, jos minusta olisi tullut trooppisten metsien hoidon ja puunkorjuun asiantuntija. Niin se käy!

Opettajankoulutus avasi minulle uusia mahdollisuuksia. Se rohkaisi kokeilemaan ja laajentamaan omaa suppeahkoa kuplaani. Huomaan myös, että opettajankoulutuksesta ja opettajuudesta on ollut suuri hyöty myös nykyisissä esimiestehtävissä.

Timo Parkkinen

Opettajankoulutusta kehitysyhteistyöhankkeessa

Eveliina Asikainen
Ammatillinen opettajankoulutus Kurussa 1994

Opiskellessani biologiaa ja metsänhoitoa 1980-luvun lopulla Joensuun yliopistossa näin itseni pikemminkin tutkijana kuin opettajana. Opintojen loppuvaiheessa hain kuitenkin opettajan sijaisuutta kansanopistosta, tehtävä oli ympäristöaineiden opettaja.

Kansanopisto, tarkemmin Hengitysliiton ylläpitämä Hoikan opisto osoittautui upean yhteisölliseksi työpaikaksi ja sijaisuus muuttui vakituiseksi toimeksi. Työ lukuvuoden mittaisen ympäristö ja yhteiskunta -kurssin vastaavana opettajana sisälsi paljon vastuuta, mutta myös vapautta toteuttaa omia ideoita, kunhan Turun yliopiston ympäristönsuojelun appron kurssit saatiin sisällytettyä ohjelmaan.

Aloin pohtia, missä suorittaisin opettajan opinnot. Metsäalan tausta johti tutkimaan Kurun normaalimetsäoppilaitoksen mahdollisuuksia. Kun siellä oli vielä alkamassa kehitysmaasuuntautunut opettajankoulutus, totesin, että tänne täytyy hakea.

Koulutus itsessään oli osa kehitysyhteistyöhanketta. Syyslukukaudella 1993 seitsemän suomalaisen opiskelijan kanssa opettajaopintoja teki noin 10 metsäalan ammattilaista Etelä-Amerikasta, Afrikasta ja Kaakkois-Aasiasta. Joulun alla kansainväliset ystävämme saivat todistuksensa ja lähtivät kotimaihinsa. Olen myöhemmin tavannut malesialaista ja thaimaalaista osallistujaa, kun he ovat olleet kansainvälisissä tehtävissä Suomessa.

Tammikuun lopulla 1994 lähdin yhdessä kurssikaverini Varpu Voipion kanssa kuudeksi viikoksi Owambolle Namibiaan opetusharjoitteluun. Ogongon maatalousoppilaitoksessa oli käynnissä suomalainen kehitysyhteistyöprojekti, jossa käynnistettiin metsäalan koulutusta. Hankkeessa oli töissä suomalaisia sekä Suomessa opettajankoulutuksensa saaneet opettajat Sudanista ja Nicaraguasta.

Opettajankoulutus monikulttuurisessa ryhmässä ja mahdollisuus tehdä harjoittelu kehitysmaassa avarsi omaa maailmankuvaa valtavasti. Suurin oppi oli varmasti suhtautuminen tilanteisiin avoimin mielin, joustavasti, mutta kuitenkin tarkkaavasti. Toiseksi englannin kielestä tuli luonteva opetus- ja työkieli.

Opettajankoulutuksen lisäksi toinen merkittävä opettajuuttani kehittänyt prosessi on ollut väitöskirjan tekeminen Tampereen yliopiston ympäristöpolitiikan oppiaineeseen. Siihen kuului lähes viikoittainen professori Yrjö Hailan johtama monitieteinen seminaari, jossa keskusteltiin työn alla olevista artikkeleista. Opimme palautteen antamista ja vastaanottamista sekä tieteellistä kirjoittamista.

TAMKissa aloin opettaa samaan aikaan kun tein väitöskirjaa, aluksi tuntiopettajana vuonna 2006 ja vuodesta 2010 alkaen päätoimisena. Biologian, metsätalouden ja ympäristöpolitiikan tausta sekä valmius opettaa englanniksi ovat tarjonneet minulle monipuolisia tehtäviä metsätalouden ja environmental engineering -koulutuksessa. Ymmärrys tieteellisestä prosessista ja valmennuksellinen ote ovat olleet suureksi avuksi, kun olen ohjannut opinnäytetöitä ja suunnitellut YAMK-opintoja. Kansanopistotaustasta kumpuaa halu olla kehittämässä työpaikkaa yhteisönä. Sitä olen toteuttanut TAMKin kestävän kehityksen ryhmän puheenjohtajana vuodesta 2012 alkaen.

Eveliina Asikainen

Kasainvälistä opettajankoulutusta

Aura Loikkanen
Ammatillinen opettajankoulutus Kurussa 1995

Työskentelen nykyisin Tampereen ammattikorkeakoulussa korkeakoulupalveluiden johtajana.

Tarvitsin elämässäni 90-luvun alussa uusia haasteita ja mahdollisuuksia. Hakeuduin ja pääsin opettajankoulutukseen. Suoritin ammatillisen opettajankoulutuksen Kurun metsäoppilaitoksessa vuonna 1994 - 95 kansainvälisellä kurssilla. Kurssillamme oli osallistujia kaikkiaan 14 eri maasta, joiden kanssa Suomella oli kehitysyhteistyötä. Opetusharjoitteluni suoritin Pohjois-Namibiassa
Ogongon maatalousoppilaitoksessa.

Olin irtisanonut itseni ennen opintojen aloittamista pystyäkseni opiskelemaan täysipäiväisesti ja toisella paikkakunnalla. Valmistuttuani opettajaksi työskentelin tiedotusalalla – jaoin Aamulehteä. Sain kuitenkin pian kutsun tulla opettamaan Kuruun seuraavaan kansainväliseen opettajankoulutukseen ja sitten määräaikaiseksi opettajaksi kansainväliseen metsätalousinsinöörikoulutukseen.

Kurun metsäoppilaitoksen metsätalousinsinöörikoulutus liitettiin osaksi Tampereen ammattikorkeakoulua (TAMK) 1996. Siirryin mukana TAMKin palvelukseen ja Tampereelle. Seuraavan kymmenen vuoden aikana kehitimme koulutusta ja siirryimme mm. koko opetussuunnitelman tasolla ongelmaperustaiseen oppimiseen. Loppuajasta toimin koulutuspäällikkönä. Sittemmin, vähän vastentahtoisesti, siirryin koulutusjohtajan viransijaiseksi ja kehitysjohtajaksi. TAMKin ja Pirkanmaan ammattikorkeakoulun fuusiossa päädyin vastaamaan korkeakoulupalveluista.

Opettajankoulutus todella avasi minulle uusia mahdollisuuksia. Minulle merkittävintä opettajankoulutuksessa oli monikulttuurinen ryhmämme ja opetusharjoittelu Namibiassa. Omat näkemykset, arvot ja asenteet joutuivat haastetuksi. Sain koulutuksessa työkalut opettajan uran käynnistämiseen ja myöhemmin täydennyskoulutuksella lisää ymmärrystä oppimisprosessista ja sen ohjaamisesta. Opettajankoulutuksesta ja -kokemuksesta on ollut suuri hyöty myös esimiestehtävissä. Nykyisessä työssäni saan ajoittain vetää ryhmätilanteita ja opetustilanteita. Niistä nautin. Opiskelijoidemme kanssa haluaisin olla enemmän tekemisissä.

Aura Loikkanen