Opetustyön terminologia on muuttunut. Oppilas- ja opiskelija- nimitykset ovat väistymässä oppija -nimikkeen tieltä. Opetus nähdään entistä enemmän fasilitointina, tutorointina, mentorointina ja ohjaus- ja neuvontatyönä. Ohjauksessa vaikuttavat toimijoiden yhteistyö ja käytetty kieli, arvot, tarpeet ja tavoitteet, aiemmat oppimis- ja elämänkokemukset sekä ohjauksen menetelmät ja interventiot. On sanottu, että ohjaus on toimintaa terapian ja opettamisen väliltä.
Kari Uusikylä (HS 7.4.2014) toteaa: “Nykymuoti sivuuttaa opetuksen ja opiskelun. Ei ole opiskelijoita vaan oppijoita, jotka oppivat moderneissa oppimisympäristöissä.” Oppijuus onkin aikuisiässä pätevämpi ja omatoimisuutta / itseohjautuvuutta korostava termi. Opettaja ja oppija ovat aikuisia, tasavertaisia ja yhdessä opittavan aineen äärellä. Peruskoulun opettaja ei kuitenkaan voi Uusikylän mukaan olla yksi kanssaoppijoista. “Opettaja on aikuinen kasvattaja, joka vastaa oppilaiden turvallisuudesta ja arjen sujumisesta. Opettajalla on oikeus ja velvollisuus opettaa, ja oppilaiden tehtävänä on opiskella - muuten ei opi.”
Peters esittää, että oppijan omat kokemukset ovat uuden oppimisen perusta ja opettaja toimii oppimisprosessin auttajana ja fasilitaattorina (Peltonen, s. 48). On siis merkitystä sillä, kuinka kauan oppija on elänyt ja millaisia kokemuksia hän on elämänsä aikana kerännyt. Peavy puolestaan puhuu elämänkentistä. Aikuisopiskelijalla on keskimäärin laajempi kenttä ja kokemuspohja. Tästä asetelmasta johtuen aikuisten ohjaus ja opetus on erilaista verrattuna kokemattomampiin nuorisoasteen opiskelijoihin ja peruskoulun oppilaisiin. Ohjattavan omat tulkinnat omasta elämästään voidaan ymmärtää todellisuutta tuottavaksi ja seurauksia aiheuttavaksi toiminnaksi (Onnismaa, s.8).”
Ohjaajuudessa on kaksi asiantuntijuutta yhteistyössä: ohjaajan asiantuntijuus prosessista ja ohjattavan asiantuntijuus oman elämänsä tilanteista ja ratkaisuista. Elämänkaaren pituus vaikuttaa näihinkin asiantuntijuuksiin. Nuorella perspektiivi ratkaisuihin voi olla huomattavasti kapeampi kuin aikuisopiskelijalla.
Nuoret saattavat tarvita aikuisia enemmän kasvatuksellista ohjausotetta. Aikuisilla on usein havaittavissa itseohjautuvuutta ja selkeä oppimismotivaatio ja –tavoite. Opiskelu koetaan mahdollisuudeksi ja siihen suuntaudutaan useimmiten vapaaehtoisesti. Nuori ei vielä saata tietää, mihin opiskelu oikeasti johtaa ja mitä tarkoittaa eri oppiaineiden osuus kokonaisuudessa ja mahdollisesti oikeassa työelämässä. Hänelle joutuu käytännössä enemmän perustelemaan paikalla olemisen merkitystä ja rajoja sekä käyttämään tsemppipuhetta. Koulun käyminen ja opiskelu saatetaan kokea pakkona, vain vaiheena kohti jotakin ”todellisempaa”. Aikuinen kantaa helpommin vastuuta omasta opiskelustaan.
Nuoren kyky toimia käsitteellisen kielen alueella ei myöskään välttämättä ole aikuisen oppijan tasolla. Aikuisopiskelijan ohjaaminen suuntautuu useammin aiheen kriittiseen tarkasteluun ja kieli saattaa olla metaforatasolla, jota nuoren voi olla vaikea ymmärtää. Aikuisella saattaa myös olla jo pitkä työelämäkokemus, johon hän peilaa oppimaansa.
Opettamisessa ja ohjaamisessa tulee huomioida elämänkaaren tilanne. Esim. Erikssonin kehityspsykologinen näkemys voi auttaa vaiheen ymmärtämisessä. Identiteetti on koko elämän läpi kehittyvä ja muuttuva minuuden kokemus. Nuori hakee vielä identiteettiään ihmisenä, ja on rooliensa kanssa epävarma. Aikuisiässä haasteet ovat jo toisenlaiset: minuuden kokemus voi olla vahvempi ja sitä peilataan nyt suhteessa työidentiteettiin. Nuori opiskelee vielä molempia. ”Ohjaustyö on ajan, huomion ja kunnioituksen antamista. Ohjauksella tuetaan ihmisen mahdollisuuksia sijoittaa ura- ja elämänsuunnittelu oman elämän osaksi.” (Onnismaa,s. 15).
Uusikylä korostaa opettajan ja opetuksen merkitystä peruskoulun oppilaiden persoonallisuuden eheän kasvun tukemisessa. Tämän tulisi hänen mielestään edelleen olla koulun ylin päämäärä. Myös aikuisen oppijan kohdalla identiteetti kehittyy, muuntuu ja kasvaa erilaisten oppimisprosessien myötä/tuloksena. Opettajan työnä on suunnitella opetus sisällöllisesti ja menetelmällisesti sellaiseksi, että se tukee oppijan identiteetin kehittymistä hänen iästään riippumatta. ”Ohjauksen tavoitteena on auttaa ohjattavaa elämään tasapainoisemmin ympäristönsä kanssa ja käyttämään mahdollisuuksiaan tavoitteellisesti hyväkseen”, kirjoittaa Onnismaa (s.7).
Iästä, kokemuksesta ja elämänkaaren vaiheesta riippumatta sekä nuori että aikuinen, oppilas tai oppija, tarvitsevat oppiakseen myönteistä kannustusta ja sisäisen turvallisuuden tunteen. Opettajan/ohjaajan tehtävänä on antaa heille - ohjaustyön perusajatuksen mukaan - aikaa, huomiota ja kunnioitusta opetuksen sisällöllisten tavoitteiden täyttämisen lisäksi.
”Ei pidä vahingoittaa ketään vaan pikemminkin auttaa kaikkia mahdollisuuksien mukaan.” Arthur Schopenhauer. Peltonen, s. 103)
LÄHTEET:
Dunderfelt Tony: Elämänkaaripsykologia
Onnismaa Jussi: Ohjaus- ja neuvontatyö
Peavy Vance R.: Sosiodynaaminen ohjaus
Peltonen Hannu: Kasvattajana sosiaali- ja terveysalan ammateissa
Uusikylä Kari, Helsingin Sanomat 7.4.2014
Taokk:n Ammatilliset opettajaopiskelijat 13 TaPeB Satu Nieminen ja Kreettaliisa Rahkamaa-Alingue, Some-oppimistehtävä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti