16. maaliskuuta 2017
Ravintola-alan esimiehestä erityisopettajaksi
Sami Salonen
Ammatillinen opettajankoulutus 2003 TAOKKissa
Ammatillinen erityisopettajankoulutus 2013 TAOKKissa
Olen kuullut, että melko usein matka ammatilliseen opettajuuteen (opettajaksi?) ei aina ole kovin suunnitelmallinen. Näin kävi myös opettajan pojalle, joka oli vakaasti päättänyt, ettei opettajuus ole minua varten. Olen nyt toiminut lehtorina TAMKissa noin kymmenen vuotta.
Työurani aloitin jo 80-luvun puolivälissä ravintola-alalla, joka imaisi nuoren pojan mennessään. Ravintola-alan töitä ennen opettajan työtä olen tehnyt yhteensä 17 vuotta.
TAOKKilla oli uraani suuri vaikutus. Monen mutkan kautta ”ajauduin” ihan harrastusmielessä kasvatustieteen perusopintoihin, joiden jälkeen hakeuduin ammatillisiin opettajaopintoihin TAOKKiin. Niihin liittyen huomasin suorittavani jo opettajaopintojen ja -töiden ohessa myös erilaisuuden kohtaaminen – nykyaikainen näkemys 5ov:n opintoja TAOKKissa. Kiitos erityisesti Kosti Nivalaisen, innostuin myös erityispedagogiikasta.
Ammatilliseksi opettajaksi valmistuin TAOKKista vuonna 2003. Toimin opettajana 2. asteella kolmisen vuotta, jonka jälkeen palasin ravintola-alan töihin. Työn ohessa suoritin kasvatustieteen opintoja avoimessa yliopistossa. Vaativan ravintola-alan esimiestyön ja yliopisto-opiskelun yhdistäminen osoittautui vaikeaksi, joten jäin ravintolahommista pois. Ryhdyin tekemään kasvatustieteen opintoja Tampereen yliopistossa, pääaineenani ammattikasvatus. Erityispedagogiikkaa en kuitenkaan unohtanut, sillä siitä olen suorittanut myös aineopinnot.
PIRAMKissa aloitin työt 2007. Ammatilliseksi erityisopettajaksi valmistuin TAOKKista 2013. Tämän jälkeenkin olen yrittänyt olla mahdollisimman paljon mukana TAOKKin eri seminaareissa yms., joten minusta näyttää olevan vaikea päästä eroon. Opettajan työssä minua innostaa erityisesti tällä hetkellä valmentajamainen lähestymistapa.
Opiskellessani yrittäjyyskasvatusta Tampereen yliopistossa, en olisi uskonut, kuinka paljon apua myös nämä opinnot antavat nykyiseen opettajantyöhön. Palkitsevaa työssäni on kuulla huikeita uratarinoita, joissa opiskelijamme ovat sijoittuneet todella vaativiin ja haasteellisiin esimies- ja asiantuntijatöihin ravintola-alalla. Koen yhdessä heidän kanssaan samankaltaista innostusta, kuin itse koin saadessani ensimmäisen ravintola-alan esimiespaikkani.
Sami Salonen
Tunnisteet:
100opea,
erityisopettajakoulutus,
erityispedagogiikka,
opet,
opettajankoulutus,
opettajuus
Ei kommentteja:
Lähettänyt
Eeva Manni
klo
16:04
Vuos, pari opena vaan?
Raimo Hyvönen
Ammatillinen opettajankoulutus TOPKOssa 1980-luvun lopulla
Opiskelin Teknillisessä korkeakoulussa sähköosastolla silloisen terminologian mukaan heikkovirtatekniikan opintosuunnalla. Korkeakoulu oli niihin aikoihin muuttamassa Otaniemeen, mutta oma opiskelupaikkani oli vielä Helsingissä, alkuaika Hietalahden torin vierellä ja loppuaika Eerikinkadun ja Albertinkadun kulmassa olevassa punatiilisessä talossa, jossa myöhemmin toimi Helsingin teknillisen oppilaitoksen sähköosasto.
Jos unohdetaan kouluaikaiset kesätyöpaikkani – sokerijuurikkaan harvennus, sähkösanomien jakelu ja rautateiden rataosastolla työskentely – työuraani kuuluivat ennen opettajuutta assistentuuri Teknillisessä korkeakoulussa, lentokone-elektroniikan suunnittelu Yhdysvalloissa, elektroniikkainsinöörinä työskentely Hewlett-Packardilla ja Unescon asiantuntijana työskentely kehitysmaissa.
En ajatellut opiskeluaikanani opettajan uraa. Oikeastaan naureskelin yliopistossa opiskelleita luokkatovereitani, kun ajattelin että heillä oli uravalinnakseen aika vähän muita vaihtoehtoja kuin opettajaksi ryhtyminen. Jotenkin kuitenkin tuli halu kokeilla opettajankin työtä. Tosin en uskonut opettajana kauan viihtyväni. Ajatukset olivat vähän kuin iskelmän kahdella tukkijätkällä: vuos, pari uitolla vaan. Kuitenkin kävi niin kuin noille tukkijätkille, eli eläkeikään asti opetusalalla viihdyin. Tosin tehtävät ehtivät sinä aikana vaihdella lehtorista yliopettajaksi, koulutusjohtajaksi ja vararehtoriksi.
Tekun opettajien yleinen käsitys oli 1970-luvulla, että kun asiansa osaa ja luokan edessä selkeästi puhuu ja ehkä vielä joitakin harjoitustehtäviä antaa, opettaminen on siinä. Kun kuulin, että Tampereen teknillisessä oppilaitoksessa järjestettiin pedagogisia kursseja kesäisin, päätin kuitenkin katsoa, mitä uutta sellaisella kurssilla oppisin. Opettamisesta kursseillakin puhuttiin ja oppilaan päätekäyttäytymisestä, ei niinkään oppimisesta. Ryhmämme tunsi kuitenkin kurssilta niin paljon saaneensa, että pyysimme seuraavaksi kesäksi jatkokurssia, jonka silloinen ammattikasvatushallitus suostuikin rahoittamaan.
Myöhemmin suoritin 40 opintoviikon pedagogiset opinnot, kävin läpi ensimmäisen ohjaavan opettajan koulutuksen ja hankin Turun Yliopistosta kasvatustieteiden cum laude -arvosanan. Ohjaavana opettajana toimin sitten eläkkeelle jäämiseeni asti ja vähän ylikin. Tässä tehtävässä oli antoisinta oppia asioita oman koulutusalansa ulkopuolelta, aluksi muilta tekniikan aloilta ja myöhemmin myös koko opetusalan kirjosta terveysalalta kulttuuriin. Itse opettajan työssä taas voimaa antoi työskentely nuorten ihmisten parissa. Tuntui siltä, että itsekin pysyi sillä tavalla nuorempana, eikä se tunne ole vieläkään minnekään hävinnyt.
Raimo Hyvönen
Lähettänyt
Eeva Manni
klo
15:57
8. maaliskuuta 2017
Opettajana kuudella vuosikymmenellä
Antti Rautoja
Ammatillinen opettajankoulutus TOPKOssa 1980-luvun lopulla
Siitä onkin näihin aikoihin aika tasan viisi vuosikymmentä, kun abi-nuorukaisena otin ensi askeleet opettajana. Paremman puutteessa sain kirjoitusten jälkeen kutsun oman oppikouluni matikanopettajan sijaiseksi. Olin opettajana alkuviikot ja loppuviikot tein metsätöitä.
Opettajana otin varmaan mallia oman opettajani toiminnasta. Lausekkeita sievennettiin, yhtälöitä ratkottiin, ja se piti takoa kaikkien päähän, että summasta ei saa supistaa. Päässä pyörivät huolet: etten mokaa, onko tukka hyvin, mitä nuo minusta ajattelee.
1970-luvulla löysinkin sitten itseni Mikkelistä tekun opettajana. Taisi olla kesä 1974, kun osallistuin ensimmäisen kerran Tampereella vapaaehtoisille pedagogisille kursseille. Niistä muistuu mieleen tamperelainen pedantti matematiikan opettaja Helino. Hän piti meille malliksi ”täydellisen” tunnin, jonka päätteeksi liitutaululla oli tyylikäs ja virheetön esitys tunnin asiasta. Sitten hän piti myös ”huonon” tunnin, joka sisälsi myös sellaisen hänen mielestään pahan virheen, että ykköset olivat pelkkiä keppejä ilman väkästä. – Nykyään alakoululaisille opetetaan muuten, ettei ykköseen saa laittaa väkästä. Moni oli sitä mieltä, että Helinon ”huonolla” tunnilla oppi paremmin.
Oman näytetuntini pidin hammaspyörävälityksestä. Piirtoheitin oli silloin uusi väline. Rakensin värillisistä kalvoista yms. toimivan hammaspyöräparin, jota pyörittäen saatoin havainnollistaa ryntöviivaa, moduulia ja muita hankalia käsitteitä. Oli se jännää, kun etupenkissä istui tuimakatseinen Veikko Valorinta ja takapenkillä Lasse Lampinen.
1980-luvulla touhuttiin keskiasteen uudistuksen parissa. Tehtiin opetussuunnitelmia: päätekäyttäytyminen, tiedot, taidot asenteet … Käytiin toimeenpanokoulutuksia ja pedagogisia jatkokursseja Tampereella. 1986 taisi olla vuosi, jolloin koottiin ohjaavien opettajien ryhmä, johon pääsin mukaan. Vuosikymmenen lopulla tuli suoritetuksi TOPKOssa ensin 20 opintoviikon opettajankoulutus, joka sitten laajennettiin 40-opintoviikkoiseksi, sekä nippu yliopistollisia aikuiskasvatuksen ja kasvatustieteen opintoja, OPO-koulutuskin. Ohjaavan opettajan töitä riitti, kun uudet ja jotkut vanhatkin opettajat alkoivat suorittaa ensin 20 opintoviikon ja myöhemmin 35 opintoviikoksi vakiintunutta opettajankoulutusta.
Taisi olla kasvatustieteen c-opintojen aikaan opettajana muuan Timo Airaksinen, myöhemmin kaikkien filosofisten kysymysten tunnettu selvittelijä. Hänen kanssaan piti kesäiltaisen luennon jälkeen pohtia terassilla, onko ihmisellä oikeasti vapaata tahtoa vai ei: tarttuuko ihmiskäsi olutkolpakkoon ihmisen omasta tahdosta vai ajautuuko se siihen ikään kuin eläimellisten viettien ohjaamana. – Kaikkea sitä on pitänyt miettiä!
1990-luku oli monenlaisen tohinan vuosikymmen. Tärkeä vaihe minulle oli, kun toimin pätkän matkaa yliopettajana TOPKOssa, Maaritin, Eevan ja Eeron kumppanina. Sitten vietiin Mikkeliin nostamaan ammattikorkeakoulua jaloilleen ja hoitamaan samalla tekun viimeisiä vaiheita: laatupäällikkönä, apulaisrehtorina, koulutusjohtajana, vararehtorina ja mitä niitä toimia olikaan. Pohjanmaalla on sanonta: ”Kaksi on, jokkei kiitosta saa: valakian näyttäjä ja säkinsuun pitäjä.” Voisin lisätä siihen muutaman opetuksen järjestely- ja hallintotoimen. Muistuupa mieleen muuan kiukutteleva opettaja, jonka lukujärjestystoiveena oli saada 27 viikkotuntia neljälle päivälle niin, ettei yksikään päivä olisi kuutta tuntia pidempi.
Oppiminen ja opettajuus oli nousussa. Laadittiin pedagogisia strategioita, pidettiin koulutuspäiviä, opettajat suorittivat pedagogisia koulutuksia. Sain olla monessa mukana. Ja parasta oli ja on ollut, että itse on koko ajan saanut oppia jotain, kun on yrittänyt auttaa muita oppimaan jotain.
2000-luvulla vakiintui ammattikorkeakoulujärjestelmä. Mikkelin päätyöni ohella ohjailin koulutuksessa olleita opettajia pitkin itäistä Suomea. TAOKKin toiminta oli laajentunut muillekin kuin tekniikan aloille. Oli mielenkiintoisia ohjattavia, leipureiden opettajasta ravintolan pitäjään, katsastusmiehestä sosiaalialan opettajaan. En ole pitänyt lukua, mutta monen kymmenen opettajan kumppanina olen saanut kulkea pienen matkaa opettajaksi kasvun polulla.
Muistuupa muuan ohjausretki: Itäsuomalaisen hotellin ravintolapäällikkö suoritti opettajankoulutusta, ja oli sovittu, että yksi harjoituskerta on henkilökunnan preppaus itämaiseen ravintolailtaan ja palaute seuraavana päivänä. Kun menin paikalle, ohjattiin ensin yöpymishuoneeseeni, sviittiin, jossa juomapullo kellui jäämaljassaan. Olin suunnitellusti mukana illan valmistelu- ja ohjeistustilaisuudessa. Sovittiin sitten, että olen illan ikään kuin asiakkaana salissa ja teen samalla havaintoja illan sujumisesta. Jouduin siinä määrin runsaan ruoka- ja juomatarjoilun kohteeksi, että havaintojentekokykyni olisi saattanut vaarantua, jollen olisi ollut varuillani. Seuraavana päivänä reflektoitiin, oltiin tyytyväisiäkin. Oli jotenkin hienoa, kun hän, kokenut ravintolapäällikkö, löysi selvästi itsestään ja toiminnastaan uuden ulottuvuuden: opettamista ja oppimista se on ravintolankin johtaminen.
2000-vuosikymmenen lopulla karistelin pois muut opettajan oheistoimet, paitsi TAOKKin ohjaavana opettajana halusin ja sain jatkaa. Kun jäin osa-aikaeläkkeelle, opetin alkuviikot insinöörinaluille matematiikkaa, yritin saada tajuntaan, että summasta ei saa supistaa. Loppuviikolla tein metsätöitä. Miten sattuikaan: samanlainen viikkojärjestys kuin silloin abinuorukaisena yli neljä vuosikymmentä sitten. Mutta enää en ollut huolissani hiusten järjestyksestä, enkä muutenkaan siitä, mitä joku minusta saattaa ajatella.
2012 jäin eläkkeelle. Sattumoisin olen päässyt seuraamaan aika läheltä peruskoulun OPS-uudistusta. Oppiminen ilmiöiden kautta näyttää olevan nyt pinnalla. On ollut mukava kertoa, kuinka parikymmentä vuotta sitten TOPKOssa löydettiin POE (predict, observe, explain). Kävinpä yhdessä palaverissa esittelemässäkin sitä saman vierivän kaapelikelan kanssa, joka kulki mukanani eri puolilla joskus 1990-luvulla.
Nykyisin seurustelen melkein päivittäin ekaluokkalaisen lapsenlapsen kanssa. Ihailen ja ihmettelen, miten lapsi oppii. Yritän jäsentää ja olla mukana, kytkeä havaintojani siihen, mitä olen vuosikymmenten saatossa kuvitellut oppimisesta ja opettamisesta oppineeni. Ja kuitenkin olen välillä ihan pihalla. Varmaan ihan hyvä niin.
Kiitos.
Antti Rautoja
Ammatillinen opettajankoulutus TOPKOssa 1980-luvun lopulla
Siitä onkin näihin aikoihin aika tasan viisi vuosikymmentä, kun abi-nuorukaisena otin ensi askeleet opettajana. Paremman puutteessa sain kirjoitusten jälkeen kutsun oman oppikouluni matikanopettajan sijaiseksi. Olin opettajana alkuviikot ja loppuviikot tein metsätöitä.
Opettajana otin varmaan mallia oman opettajani toiminnasta. Lausekkeita sievennettiin, yhtälöitä ratkottiin, ja se piti takoa kaikkien päähän, että summasta ei saa supistaa. Päässä pyörivät huolet: etten mokaa, onko tukka hyvin, mitä nuo minusta ajattelee.
1970-luvulla löysinkin sitten itseni Mikkelistä tekun opettajana. Taisi olla kesä 1974, kun osallistuin ensimmäisen kerran Tampereella vapaaehtoisille pedagogisille kursseille. Niistä muistuu mieleen tamperelainen pedantti matematiikan opettaja Helino. Hän piti meille malliksi ”täydellisen” tunnin, jonka päätteeksi liitutaululla oli tyylikäs ja virheetön esitys tunnin asiasta. Sitten hän piti myös ”huonon” tunnin, joka sisälsi myös sellaisen hänen mielestään pahan virheen, että ykköset olivat pelkkiä keppejä ilman väkästä. – Nykyään alakoululaisille opetetaan muuten, ettei ykköseen saa laittaa väkästä. Moni oli sitä mieltä, että Helinon ”huonolla” tunnilla oppi paremmin.
Oman näytetuntini pidin hammaspyörävälityksestä. Piirtoheitin oli silloin uusi väline. Rakensin värillisistä kalvoista yms. toimivan hammaspyöräparin, jota pyörittäen saatoin havainnollistaa ryntöviivaa, moduulia ja muita hankalia käsitteitä. Oli se jännää, kun etupenkissä istui tuimakatseinen Veikko Valorinta ja takapenkillä Lasse Lampinen.
1980-luvulla touhuttiin keskiasteen uudistuksen parissa. Tehtiin opetussuunnitelmia: päätekäyttäytyminen, tiedot, taidot asenteet … Käytiin toimeenpanokoulutuksia ja pedagogisia jatkokursseja Tampereella. 1986 taisi olla vuosi, jolloin koottiin ohjaavien opettajien ryhmä, johon pääsin mukaan. Vuosikymmenen lopulla tuli suoritetuksi TOPKOssa ensin 20 opintoviikon opettajankoulutus, joka sitten laajennettiin 40-opintoviikkoiseksi, sekä nippu yliopistollisia aikuiskasvatuksen ja kasvatustieteen opintoja, OPO-koulutuskin. Ohjaavan opettajan töitä riitti, kun uudet ja jotkut vanhatkin opettajat alkoivat suorittaa ensin 20 opintoviikon ja myöhemmin 35 opintoviikoksi vakiintunutta opettajankoulutusta.
Taisi olla kasvatustieteen c-opintojen aikaan opettajana muuan Timo Airaksinen, myöhemmin kaikkien filosofisten kysymysten tunnettu selvittelijä. Hänen kanssaan piti kesäiltaisen luennon jälkeen pohtia terassilla, onko ihmisellä oikeasti vapaata tahtoa vai ei: tarttuuko ihmiskäsi olutkolpakkoon ihmisen omasta tahdosta vai ajautuuko se siihen ikään kuin eläimellisten viettien ohjaamana. – Kaikkea sitä on pitänyt miettiä!
1990-luku oli monenlaisen tohinan vuosikymmen. Tärkeä vaihe minulle oli, kun toimin pätkän matkaa yliopettajana TOPKOssa, Maaritin, Eevan ja Eeron kumppanina. Sitten vietiin Mikkeliin nostamaan ammattikorkeakoulua jaloilleen ja hoitamaan samalla tekun viimeisiä vaiheita: laatupäällikkönä, apulaisrehtorina, koulutusjohtajana, vararehtorina ja mitä niitä toimia olikaan. Pohjanmaalla on sanonta: ”Kaksi on, jokkei kiitosta saa: valakian näyttäjä ja säkinsuun pitäjä.” Voisin lisätä siihen muutaman opetuksen järjestely- ja hallintotoimen. Muistuupa mieleen muuan kiukutteleva opettaja, jonka lukujärjestystoiveena oli saada 27 viikkotuntia neljälle päivälle niin, ettei yksikään päivä olisi kuutta tuntia pidempi.
Oppiminen ja opettajuus oli nousussa. Laadittiin pedagogisia strategioita, pidettiin koulutuspäiviä, opettajat suorittivat pedagogisia koulutuksia. Sain olla monessa mukana. Ja parasta oli ja on ollut, että itse on koko ajan saanut oppia jotain, kun on yrittänyt auttaa muita oppimaan jotain.
2000-luvulla vakiintui ammattikorkeakoulujärjestelmä. Mikkelin päätyöni ohella ohjailin koulutuksessa olleita opettajia pitkin itäistä Suomea. TAOKKin toiminta oli laajentunut muillekin kuin tekniikan aloille. Oli mielenkiintoisia ohjattavia, leipureiden opettajasta ravintolan pitäjään, katsastusmiehestä sosiaalialan opettajaan. En ole pitänyt lukua, mutta monen kymmenen opettajan kumppanina olen saanut kulkea pienen matkaa opettajaksi kasvun polulla.
Muistuupa muuan ohjausretki: Itäsuomalaisen hotellin ravintolapäällikkö suoritti opettajankoulutusta, ja oli sovittu, että yksi harjoituskerta on henkilökunnan preppaus itämaiseen ravintolailtaan ja palaute seuraavana päivänä. Kun menin paikalle, ohjattiin ensin yöpymishuoneeseeni, sviittiin, jossa juomapullo kellui jäämaljassaan. Olin suunnitellusti mukana illan valmistelu- ja ohjeistustilaisuudessa. Sovittiin sitten, että olen illan ikään kuin asiakkaana salissa ja teen samalla havaintoja illan sujumisesta. Jouduin siinä määrin runsaan ruoka- ja juomatarjoilun kohteeksi, että havaintojentekokykyni olisi saattanut vaarantua, jollen olisi ollut varuillani. Seuraavana päivänä reflektoitiin, oltiin tyytyväisiäkin. Oli jotenkin hienoa, kun hän, kokenut ravintolapäällikkö, löysi selvästi itsestään ja toiminnastaan uuden ulottuvuuden: opettamista ja oppimista se on ravintolankin johtaminen.
2000-vuosikymmenen lopulla karistelin pois muut opettajan oheistoimet, paitsi TAOKKin ohjaavana opettajana halusin ja sain jatkaa. Kun jäin osa-aikaeläkkeelle, opetin alkuviikot insinöörinaluille matematiikkaa, yritin saada tajuntaan, että summasta ei saa supistaa. Loppuviikolla tein metsätöitä. Miten sattuikaan: samanlainen viikkojärjestys kuin silloin abinuorukaisena yli neljä vuosikymmentä sitten. Mutta enää en ollut huolissani hiusten järjestyksestä, enkä muutenkaan siitä, mitä joku minusta saattaa ajatella.
2012 jäin eläkkeelle. Sattumoisin olen päässyt seuraamaan aika läheltä peruskoulun OPS-uudistusta. Oppiminen ilmiöiden kautta näyttää olevan nyt pinnalla. On ollut mukava kertoa, kuinka parikymmentä vuotta sitten TOPKOssa löydettiin POE (predict, observe, explain). Kävinpä yhdessä palaverissa esittelemässäkin sitä saman vierivän kaapelikelan kanssa, joka kulki mukanani eri puolilla joskus 1990-luvulla.
Nykyisin seurustelen melkein päivittäin ekaluokkalaisen lapsenlapsen kanssa. Ihailen ja ihmettelen, miten lapsi oppii. Yritän jäsentää ja olla mukana, kytkeä havaintojani siihen, mitä olen vuosikymmenten saatossa kuvitellut oppimisesta ja opettamisesta oppineeni. Ja kuitenkin olen välillä ihan pihalla. Varmaan ihan hyvä niin.
Kiitos.
Antti Rautoja
Lähettänyt
Eeva Manni
klo
12:32
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)