Ammatillinen opettajankoulutus TOPKOssa 1980-luvun lopulla
Siitä onkin näihin aikoihin aika tasan viisi vuosikymmentä, kun abi-nuorukaisena otin ensi askeleet opettajana. Paremman puutteessa sain kirjoitusten jälkeen kutsun oman oppikouluni matikanopettajan sijaiseksi. Olin opettajana alkuviikot ja loppuviikot tein metsätöitä.
Opettajana otin varmaan mallia oman opettajani toiminnasta. Lausekkeita sievennettiin, yhtälöitä ratkottiin, ja se piti takoa kaikkien päähän, että summasta ei saa supistaa. Päässä pyörivät huolet: etten mokaa, onko tukka hyvin, mitä nuo minusta ajattelee.
1970-luvulla löysinkin sitten itseni Mikkelistä tekun opettajana. Taisi olla kesä 1974, kun osallistuin ensimmäisen kerran Tampereella vapaaehtoisille pedagogisille kursseille. Niistä muistuu mieleen tamperelainen pedantti matematiikan opettaja Helino. Hän piti meille malliksi ”täydellisen” tunnin, jonka päätteeksi liitutaululla oli tyylikäs ja virheetön esitys tunnin asiasta. Sitten hän piti myös ”huonon” tunnin, joka sisälsi myös sellaisen hänen mielestään pahan virheen, että ykköset olivat pelkkiä keppejä ilman väkästä. – Nykyään alakoululaisille opetetaan muuten, ettei ykköseen saa laittaa väkästä. Moni oli sitä mieltä, että Helinon ”huonolla” tunnilla oppi paremmin.
Oman näytetuntini pidin hammaspyörävälityksestä. Piirtoheitin oli silloin uusi väline. Rakensin värillisistä kalvoista yms. toimivan hammaspyöräparin, jota pyörittäen saatoin havainnollistaa ryntöviivaa, moduulia ja muita hankalia käsitteitä. Oli se jännää, kun etupenkissä istui tuimakatseinen Veikko Valorinta ja takapenkillä Lasse Lampinen.
1980-luvulla touhuttiin keskiasteen uudistuksen parissa. Tehtiin opetussuunnitelmia: päätekäyttäytyminen, tiedot, taidot asenteet … Käytiin toimeenpanokoulutuksia ja pedagogisia jatkokursseja Tampereella. 1986 taisi olla vuosi, jolloin koottiin ohjaavien opettajien ryhmä, johon pääsin mukaan. Vuosikymmenen lopulla tuli suoritetuksi TOPKOssa ensin 20 opintoviikon opettajankoulutus, joka sitten laajennettiin 40-opintoviikkoiseksi, sekä nippu yliopistollisia aikuiskasvatuksen ja kasvatustieteen opintoja, OPO-koulutuskin. Ohjaavan opettajan töitä riitti, kun uudet ja jotkut vanhatkin opettajat alkoivat suorittaa ensin 20 opintoviikon ja myöhemmin 35 opintoviikoksi vakiintunutta opettajankoulutusta.
Taisi olla kasvatustieteen c-opintojen aikaan opettajana muuan Timo Airaksinen, myöhemmin kaikkien filosofisten kysymysten tunnettu selvittelijä. Hänen kanssaan piti kesäiltaisen luennon jälkeen pohtia terassilla, onko ihmisellä oikeasti vapaata tahtoa vai ei: tarttuuko ihmiskäsi olutkolpakkoon ihmisen omasta tahdosta vai ajautuuko se siihen ikään kuin eläimellisten viettien ohjaamana. – Kaikkea sitä on pitänyt miettiä!
1990-luku oli monenlaisen tohinan vuosikymmen. Tärkeä vaihe minulle oli, kun toimin pätkän matkaa yliopettajana TOPKOssa, Maaritin, Eevan ja Eeron kumppanina. Sitten vietiin Mikkeliin nostamaan ammattikorkeakoulua jaloilleen ja hoitamaan samalla tekun viimeisiä vaiheita: laatupäällikkönä, apulaisrehtorina, koulutusjohtajana, vararehtorina ja mitä niitä toimia olikaan. Pohjanmaalla on sanonta: ”Kaksi on, jokkei kiitosta saa: valakian näyttäjä ja säkinsuun pitäjä.” Voisin lisätä siihen muutaman opetuksen järjestely- ja hallintotoimen. Muistuupa mieleen muuan kiukutteleva opettaja, jonka lukujärjestystoiveena oli saada 27 viikkotuntia neljälle päivälle niin, ettei yksikään päivä olisi kuutta tuntia pidempi.
Oppiminen ja opettajuus oli nousussa. Laadittiin pedagogisia strategioita, pidettiin koulutuspäiviä, opettajat suorittivat pedagogisia koulutuksia. Sain olla monessa mukana. Ja parasta oli ja on ollut, että itse on koko ajan saanut oppia jotain, kun on yrittänyt auttaa muita oppimaan jotain.
2000-luvulla vakiintui ammattikorkeakoulujärjestelmä. Mikkelin päätyöni ohella ohjailin koulutuksessa olleita opettajia pitkin itäistä Suomea. TAOKKin toiminta oli laajentunut muillekin kuin tekniikan aloille. Oli mielenkiintoisia ohjattavia, leipureiden opettajasta ravintolan pitäjään, katsastusmiehestä sosiaalialan opettajaan. En ole pitänyt lukua, mutta monen kymmenen opettajan kumppanina olen saanut kulkea pienen matkaa opettajaksi kasvun polulla.
Muistuupa muuan ohjausretki: Itäsuomalaisen hotellin ravintolapäällikkö suoritti opettajankoulutusta, ja oli sovittu, että yksi harjoituskerta on henkilökunnan preppaus itämaiseen ravintolailtaan ja palaute seuraavana päivänä. Kun menin paikalle, ohjattiin ensin yöpymishuoneeseeni, sviittiin, jossa juomapullo kellui jäämaljassaan. Olin suunnitellusti mukana illan valmistelu- ja ohjeistustilaisuudessa. Sovittiin sitten, että olen illan ikään kuin asiakkaana salissa ja teen samalla havaintoja illan sujumisesta. Jouduin siinä määrin runsaan ruoka- ja juomatarjoilun kohteeksi, että havaintojentekokykyni olisi saattanut vaarantua, jollen olisi ollut varuillani. Seuraavana päivänä reflektoitiin, oltiin tyytyväisiäkin. Oli jotenkin hienoa, kun hän, kokenut ravintolapäällikkö, löysi selvästi itsestään ja toiminnastaan uuden ulottuvuuden: opettamista ja oppimista se on ravintolankin johtaminen.
2000-vuosikymmenen lopulla karistelin pois muut opettajan oheistoimet, paitsi TAOKKin ohjaavana opettajana halusin ja sain jatkaa. Kun jäin osa-aikaeläkkeelle, opetin alkuviikot insinöörinaluille matematiikkaa, yritin saada tajuntaan, että summasta ei saa supistaa. Loppuviikolla tein metsätöitä. Miten sattuikaan: samanlainen viikkojärjestys kuin silloin abinuorukaisena yli neljä vuosikymmentä sitten. Mutta enää en ollut huolissani hiusten järjestyksestä, enkä muutenkaan siitä, mitä joku minusta saattaa ajatella.
2012 jäin eläkkeelle. Sattumoisin olen päässyt seuraamaan aika läheltä peruskoulun OPS-uudistusta. Oppiminen ilmiöiden kautta näyttää olevan nyt pinnalla. On ollut mukava kertoa, kuinka parikymmentä vuotta sitten TOPKOssa löydettiin POE (predict, observe, explain). Kävinpä yhdessä palaverissa esittelemässäkin sitä saman vierivän kaapelikelan kanssa, joka kulki mukanani eri puolilla joskus 1990-luvulla.
Nykyisin seurustelen melkein päivittäin ekaluokkalaisen lapsenlapsen kanssa. Ihailen ja ihmettelen, miten lapsi oppii. Yritän jäsentää ja olla mukana, kytkeä havaintojani siihen, mitä olen vuosikymmenten saatossa kuvitellut oppimisesta ja opettamisesta oppineeni. Ja kuitenkin olen välillä ihan pihalla. Varmaan ihan hyvä niin.
Kiitos.
Antti Rautoja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti