Ammatillinen opettajankoulutus TOPKOssa 1980-luvun lopulla
Opiskelin Teknillisessä korkeakoulussa sähköosastolla silloisen terminologian mukaan heikkovirtatekniikan opintosuunnalla. Korkeakoulu oli niihin aikoihin muuttamassa Otaniemeen, mutta oma opiskelupaikkani oli vielä Helsingissä, alkuaika Hietalahden torin vierellä ja loppuaika Eerikinkadun ja Albertinkadun kulmassa olevassa punatiilisessä talossa, jossa myöhemmin toimi Helsingin teknillisen oppilaitoksen sähköosasto.
Jos unohdetaan kouluaikaiset kesätyöpaikkani – sokerijuurikkaan harvennus, sähkösanomien jakelu ja rautateiden rataosastolla työskentely – työuraani kuuluivat ennen opettajuutta assistentuuri Teknillisessä korkeakoulussa, lentokone-elektroniikan suunnittelu Yhdysvalloissa, elektroniikkainsinöörinä työskentely Hewlett-Packardilla ja Unescon asiantuntijana työskentely kehitysmaissa.
En ajatellut opiskeluaikanani opettajan uraa. Oikeastaan naureskelin yliopistossa opiskelleita luokkatovereitani, kun ajattelin että heillä oli uravalinnakseen aika vähän muita vaihtoehtoja kuin opettajaksi ryhtyminen. Jotenkin kuitenkin tuli halu kokeilla opettajankin työtä. Tosin en uskonut opettajana kauan viihtyväni. Ajatukset olivat vähän kuin iskelmän kahdella tukkijätkällä: vuos, pari uitolla vaan. Kuitenkin kävi niin kuin noille tukkijätkille, eli eläkeikään asti opetusalalla viihdyin. Tosin tehtävät ehtivät sinä aikana vaihdella lehtorista yliopettajaksi, koulutusjohtajaksi ja vararehtoriksi.
Tekun opettajien yleinen käsitys oli 1970-luvulla, että kun asiansa osaa ja luokan edessä selkeästi puhuu ja ehkä vielä joitakin harjoitustehtäviä antaa, opettaminen on siinä. Kun kuulin, että Tampereen teknillisessä oppilaitoksessa järjestettiin pedagogisia kursseja kesäisin, päätin kuitenkin katsoa, mitä uutta sellaisella kurssilla oppisin. Opettamisesta kursseillakin puhuttiin ja oppilaan päätekäyttäytymisestä, ei niinkään oppimisesta. Ryhmämme tunsi kuitenkin kurssilta niin paljon saaneensa, että pyysimme seuraavaksi kesäksi jatkokurssia, jonka silloinen ammattikasvatushallitus suostuikin rahoittamaan.
Myöhemmin suoritin 40 opintoviikon pedagogiset opinnot, kävin läpi ensimmäisen ohjaavan opettajan koulutuksen ja hankin Turun Yliopistosta kasvatustieteiden cum laude -arvosanan. Ohjaavana opettajana toimin sitten eläkkeelle jäämiseeni asti ja vähän ylikin. Tässä tehtävässä oli antoisinta oppia asioita oman koulutusalansa ulkopuolelta, aluksi muilta tekniikan aloilta ja myöhemmin myös koko opetusalan kirjosta terveysalalta kulttuuriin. Itse opettajan työssä taas voimaa antoi työskentely nuorten ihmisten parissa. Tuntui siltä, että itsekin pysyi sillä tavalla nuorempana, eikä se tunne ole vieläkään minnekään hävinnyt.
Raimo Hyvönen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti