Ammatillinen opettajankoulutus TOPKOssa 1980-luvun lopulla
Olen päätynyt opettajaksi rakkaudesta lajiin: opetukseen, oppimiseen, mutta myös luonnontieteisiin sekä insinöörikoulutukseen ja sen kehittämiseen. Aikanaan nuori teekkari sai mahdollisuuden kokeilla siipiään matikan assarina... ja sitten muutaman teollisuusvuoden jälkeen lämpötekniikan suunnittelija löysi itsensä tekusta opettamasta... ja oikeastaan samantien rakkaus lajiin vei opettajaopintojen pariin ensin Tampereen tekun pedagogisille kesäkursseille ja siitä sitten pidempiin opettajuuden opintoihin juuri perustettuun TOPKOon.
Vuosikymmeniä päätyöni oli opetus teknikko- ja insinöörikoulutuksessa ja harrastuksena sen kehittäminen TOPKOn ja sittemmin TAOKKin ohjaavana opettajana. Toinen harrastus oli sparrata tuotantolaitoksia ja niiden kehitysyksiköitä jatkuvaan kasvuun ja itsensä kehittämiseen. Tämä oli mahdollista, koska tekujen silloinen työehtosopimus mahdollisti päätoimisuuden, vaikka jätti pois palkkausjärjestelmään kuuluneet ”ylitunnit”, mistä syntyi hyvin tilaa osa-aikaiselle yrittäjyydelle.
Ammattikorkeakoulut valitettavasti romuttivat paljon niistä tekuihin juurtuneista sivistysyliopistoista peräisin olevista perinteistä, jotka tähtäsivät jokaisen oppijan tukemiseen kohti omaa parastaan, joskus jopa niin, että koko luokka yhdessä auttoi opettajien ohella kaveria yli, kun rima ei muuten millään meinannut jäädä kannattimilleen. Kaveria ei jätetä -henki alkoi valitettavasti osin muuttua jopa kaverille ei jätetä -kulttuuriksi.
Se, että liukuhihnalta tuotetaan nopeasti tasalaatuisia, mutta vallankin kansainvälisessä vertailussa keskinkertaisia insinöörejä kuin Chaplinin ”Nykyaika”-elokuvassa, ei valitettavasti kauaa kannattele sitä suomalaista teollista ja teknistä osaamista, jossa meillä on vuosisadan mittaiset perinteet. Tämä toimintamalli tuottaa ammattikorkeakouluille opintopisteitä, nopeita valmistujia ja lyhyitä läpimenoaikoja vähäisin opetuksellisin ponnisteluin ja ilman niihin uhrattuja resursseja. Surullista kyllä, tällä menolla Suomen talouden kohtalona on vähitellen hiipua osaamistaan kasvattavien kulttuureiden luontopuistoksi, jonka pääkaupungiksi vaihtuu kuin luonnostaan Rovaniemi, ruskan ja revontulten maan pääelinkeinon, matkailukulttuurin, kehto. Toivottavasti joku kuitenkin museoi sinne suomalaisen teollisen ja insinööriosaamisen kunniakkaan historian ja menneet loiston päivät.
Päätoimiseksi opettajankouluttajaksi päädyin, kun TAOKKiksi muuttunut TOPKO sai itsenäisenä ammattikorkeakoulun sisällä toimivana yksikkönä muita paremmin pidettyä kiinni oppimisen laadusta ja opetuksen arvostuksesta. Ei tarvinnut tyytyä mataliin rimoihin, vaan rimat asetti yhä jokaisen oma kyky unelmoida ja rakentaa omaa elinikäisen oppimisen polkua kohti yhä osaavampaa opettajuutta. Vähitellen leikkaukset ovat kuitenkin vyöryneet myös ammatilliseen opettajankoulutukseen. Tällä hetkellä koko ammattikorkeakouluopetuksessa maksimoidaan kasvavassa määrin oppimisen ja henkilökohtaisen kasvun sijaan hyväksilukuja ja helppoja, nopeita opintopisteitä. Tämä palvelee lyhytnäköisiä talouden etuja niin yksilön, yhteisön kuin yhteiskunnankin näkökulmasta, mutta todellinen syväoppiminen ja elinikäisen kasvun intohimo uhkaavat jäädä nopeiden hyötyjen tavoittelun jalkoihin.
Entä vieläkö ryhtyisin opettajan uralle, jos nyt nuorena teekkarina tai diplomi-insinöörinä olisin tuon valinnan edessä? Vastaus riippuu täysin siitä, uskoisinko yhä opetustyössä niiden ihanteiden mahdollisuuksiin, mistä suomalaisen teollisen osaamisen menestys on maailmalla syntynyt... siihen, että jokainen opettaja ja opiskelija pyrkii parhaimpaansa, yhdessä ja toisiaan tukien. Ja siihen, että tuon työn laatu mahdollistetaan myös oppilaitosten johdon ja yhteiskunnan toimesta. Itseäni on onni suosinut, minulla on ollut oikeastaan koko opettajaurani ajan aivan erinomaiset lähiesimiehet. Sellaisten kanssa tätä työtä on kaikesta huolimatta ollut ilo tehdä ja on edelleen. Mutta kaikilla ja kaikkialla asiat eivät ole yhtä hyvin.
Jukka Kurenniemi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti