Arto Vettenranta
Ammatillinen opettajankoulutus Kurussa 1983
Metsäalan opettajat pätevöityivät aikoinaan Kurun normaalimetsäoppilaitoksessa. Itse olin aiemmin metsäalan alkeita opiskellessani kavereiden kanssa naureskellut tuolle etuliitteelle ”normaali”. Muutamia auskultoijia Kurusta kävi tuolloin meitä opettamassa ja koimme olevamme ikään kuin koeoppilaita. Olimme mukana auskultoijien loppuhuipennuksissa eli näytetunneilla, joihin auskultantin piti sijoittaa kaikki oppimansa ja vielä ehkä harjoittelemattomat opettamiseen liittyvät temput tyydyttävää parempien arvosanojen toivossa. En tuolloin, noin vuonna 1980, uskonut olevani joskus itsekin metsäalalle pätevöitynyt opettaja ja jopa näiden kouluttaja. Tuohon mennessä elämä oli ollut pelkkää koulunkäyntiä. Kaivattiin pääsyä ”oikeisiin töihin”.
Myöhemmin olen kritisoinut äänekkäästikin tuota oikeiden töiden ja opettajuuden vertailua. En ole malttanut olla puuttumatta keskusteluun, jos joku jo opettajana toimiva tokaisee, vaikkapa vain leikillään, lähtevänsä välillä ”oikeisiin töihin”. Sen sijaan, että halveksii omaa opettajaprofessiotaan, kannattaa pysähtyä miettimään, mitä opettajuus oikeasti on ja mitä se pitää sisällään ja mitä se tekijältään menestyksekkäästi hoidettuna vaatii! Opettajan työ on ihmisenä olemisen tapa ja samalla (jatkuva) koulutus on parhaimmillaan itsensä löytämisen matka. Tietäminen, osaaminen ja identiteetti rakentuvat samanaikaisesti. Ihminen rakentaa itseään ja sitä kautta myös yhteisöään peilaamalla tekemistään ja ottamalla vastaan mahdollisesti muuttuneen heijasteen.
Kurun normaalimetsäoppilaitos koulutti siis aikanaan kaikki maamme metsäopettajat. Nykyisinhän ei erillisiä, eri alojen opettajankoulutuslaitoksia juuri ole, vaan eri alojen ihmiset opiskelevat yhdessä ja kehittävät pedagogisia taitojaan toinen toistaan rikastaen. Toisaalta noissa metsäalan ammattilaisille suunnatuissa opinnoissa oli puolensa ”metsämieshenkeä” nostattavine tempauksineen.
Opettajatarpeen lisääntyessä valmistumiseni aikoihin Kurulla oli sivupisteitä, joista itse suoritin opettajaopintoni Jämsänkoskella. Ellen väärin muista, kyseinen kurssi oli tarkoitettu työttömyysuhan alla oleville metsäalalla työskenteleville opettajille. Työttömyysuhka ei tuohon aikaan kuitenkaan ollut kovin suuri vaan työpaikkoja oli tarjolla tuleviin vuosiin ja nykyaikaankin verrattuna ruhtinaallisesti. Jostain syystä kuitenkin opettajan tehtävät alkoivat kiinnostaa vaikka olinkin opiskeluaikanani suunnannut tulevaisuuttani toisin.
Metsäalan opetus on opettajien ikärakenteen kannalta mielenkiintoinen. Suomen ammatillinen metsäopetus käynnistettiin 1960-luvun alussa. Opettajiksi rekrytoitiin sen ajan nuoria metsäalan ammattilaisia, jotka ovat nyt suurin joukoin jääneet eläkkeelle. Kului useita vuosikymmeniä rekrytoinnin hiljaiselossa. Uusia opettajia alalle otettiin varsin niukasti. Kun itse aloitin opetustyöni vuonna 1982, olin kauan talomme ”tenavatähti”. Parinkymmeneen vuoteen ei opettajakuntamme ollut juuri vaihtunut. Ei myöskään minun jälkeeni. Vasta nyt on tapahtumassa voimakas sukupolvenvaihdos. Uusien opettajien ja eläkkeelle lähtevien opettajien arvomaailmat, ihmis- ja oppimiskäsitykset ovat erilaiset. ”Siirtäjäsukupolvi” hiljaisine tietoineen, joka olisi tasoittanut muutosta, on puuttunut.
Hiljainen tieto on tarpeellinen asia puhuttaessa oppivasta organisaatiosta. Se ei kuitenkaan ole aina positiivinen asia. Hiljaista tietoa on yksilöiden lisäksi myös erilaisissa organisaation virallisissa ja epävirallisissa rakenteissa. Organisaation pitkään toimineilla työryhmillä tai tiimeillä voi toiminnassaan olla arvoja, rutiineja tai toimintamalleja, jotka on omaksuttu vuosikymmenten aikana. Ne ovat saattaneet olla olleet toimivia esimerkiksi kymmenen vuotta sitten, mutta eivät enää nykyisin edistä ryhmän ja sitä kautta organisaation etuja. Nämä toimimattomat mallit ovat kuitenkin juurtuneet syvälle ryhmän alitajuntaan. Niitä ei osata edes kyseenalaistaa. Jossain yhteyksissä on puhuttu organisaation ydinjäykkyyksistä. Ne ovat tavallaan ydinpätevyyksien kääntöpuoli. Halutaan ylläpitää tuttua ja turvallista, joskin toimimatonta rakennetta. Tällöin vahvistetaan samanlaisuutta toimintaa rikastavan erilaisuuden sijaan. Tällaisiin yhteisöongelmiin törmäsin, tenavatähtenä, omaa positiota etsiessäni.
En tiedä, olinko oikeassa vai väärässä, mutta sen oivalsin, että valittamisella ja työpaikan ongelmien märehtimisellä ei mitään paranneta. Jos jotain haluaa muuttaa tai kehittää, on paras lähteä itsestä. Omaa opettajuuttani olen tarkastellut välillä kriittisestikin. Ehkä oivallus, että ei loppujen lopuksi tiedä tai osaa juuri mitään, on tavallaan mahdollistaja sille, että jotain voi oppiakin. Vaikka viihdyin opettajan työssä, niin jossain vaiheessa leipääntyminen valtasi mielen. Tarvitsin jonkinlaisen heijastimen työyhteisöstäni. Ja mikäpä tämän mahdollistaisi paremmin kuin ohjaavana opettajana toimiminen. Hakeuduin TAOKKiin näitä opintoja tekemään. Kyseiset opinnot ovat tuoneet hyviä, mielenkiintoisia ystäviä ja verkostoja. Samalla ne ovat auttaneet ohjaustoiminnan kautta näkemään tuttujakin asioita alati vaihtuvasta, itselle uudesta näkökulmasta. Tätä kautta myös oma leipääntyminen estyy ja arkinenkin työ saa uusia ulottuvuuksia.
Eläkkeellekö? Vaikka pyrinkin tekemään työni helpoksi, en aina mene aidan matalimmasta kohdasta. Olen vuosien mittaan tarttunut erilaisiin opettajien edunvalvontaan liittyviin haasteisiin. Näihin tehtäviin kuuluu sisäänrakennettuna velvollisuus kehittää työpaikkaa ja työoloja niin, että työssä jaksaminen ei vaarannu ja kaiken ikäiset työntekijät löytävät paikkansa. Nämä ovat olleet itselleni mieluisia haasteita ja ovat ylläpitäneet työnimua hankalinakin aikoina.
Työssä jaksamista ja uusia haasteita kohti
Toivoo
Arto Vettenranta
Metsäalan opettaja Jämsänkoskelta
